29. elokuuta 2013

Punaisten kyynelten talo - Terhi Rannela

Kansi: Tuija Kuusela
Karisto
2013
ISBN 978-951-23-5702-4
257 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kuulin tästä kirjasta ensimmäisen kerran itseasiassa suoraan Terhiltä itseltään hänen vieraillessaan kirjastossa, jossa olin työharjottelussa. Kiinnostuin, koska kukapa ei kärsimyksestä kiinnostuisi, ihmiset kun ovat sellaisia. En ollut aiemmin perehtynyt Kamputsean historiaan, mitä nyt fanittanut Angelina Jolieta jo pienenä ja sitä kautta kuullut että jotakin kamalaa sielläkin päin maailmaa on tapahtunut. Silti, valmistauduin tämän kirjan lukemiseen vain tutustumalla Wikipedia-artikkeliin punakhmereistä ja siihen liitettyihin artikkeleihin henkilöistä ja maan historiasta.

Kirja on jaoteltu osiin, ja jokainen luku on kuvattu jonkin yksittäisen avainhenkilön näkökulmasta. Ensimmäisen osan kertojina ovat Äiti (jonka hahmo perustuu ilmeisesti Chan Kim Srunin henkilöön) ja Tytär, myöhemmin mukaan tulee Mieskin, eivätkä Äiti ja Tytärkään pysy samoina. Kirjassa käydään läpi punakhmerien hallinnon vaiheita, tutustutaan vähän S-21:n toimintaan ja loppupuoliskossa seurataan vallankumouksen seurauksia ihmisten arkielämään. Pidin erityisesti kirjan jatkuvuuden tunteesta, siitä että vaikka mitä tapahtuisi, elämä ei lopu kuin seinään, vaikka siltä saattaa tuntuakin. Pidin myös tavasta, jolla kirja kerrotaan oikeiden (tai oikeantuntuisten) henkilöiden silmien läpi. Nämä henkilöt eivät kuitenkaan ole mitään suurmiehiä ja -naisia, vaan perusjanttereita, sellaisia kuin minäkin.

Ihan eripaljon tykkäsin kuitenkin Miehen kertomuksista. Hän on ilmeisesti värvääntynyt punakhmerien joukkoihin jo huomattavan nuorena ja joutunut puolueen nimissä tekemään todella hirveitä tekoja. Painajaiset vaivaavat häntä ja ratkaisuksi hän on löytänyt alkoholin. Koskettavin hetki kirjassa on mielestäni se, kun Maolle (Mies) tarjoutuu tilaisuus päästää irti henkisestä tuskastaan. Uskomattoman voimakas kohtaus.

Historiallisista tosiasioista lienee hankala kirjoittaa, eikä kirjan ensimmäinen osa vedä ehkä mukaansa ihan niin paljoa, kuin loppuosa. Silti luin mielenkiinnolla alusta saakka, vaikka tiesin että huonostihan tässä käy. Länsimaalaisen psyyke ei kestä surullisia loppuja, ei ainakaan meikäläisen. Kirjasta tulee ilmi selvästi, että vaikka vallankumoukselliset äärimaolaiset onkin syösty vallasta ja vaikka kansalla on nyt ainakin vähän paremmin asiat - ketään ei kärrätä pakkotyöleireille eikä perheitä hajoteta, lapsia kielletä kutsumasta vanhempiaan äideiksi ja isiksi - niin tuollaisen kansanmurhan aiheuttamat traumat ovat sellaisia, jotka eivät lähde vain sillä, että valta vaihtuu. Punaisten kyynelten talo on hieno kirja, joka sisältää voimakkaita kohtauksia ja mielenkiintoista historiankuvausta. Kerrankin kirja, joka yltää oikeasti kansiliepeen kehujen tasolle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä viesti, niin palaillaan! ~.n