Otava
2017
Suom. Kaijamari Sivill
ISBN 978-951-1-30887-4
397 s.
☆☆☆
Ennakkokappale (saatu Hel-YA:sta)
Yksi ihan ehdottomasti tämän vuoden kohutuimpia teoksia ilmestyy vihdoinkin suomeksi. Mietin jo jokin aika sitten tämän kirjan lumpsahtaessa kirjatubereiden tietoisuuteen, että kiinnostaisi lukea, mutta kirjastotädin palkka on niin pieni, että sen kuluttaminen täytyy suunnata tarkoin. Siksipä olinkin ihastuneen innostunut, kun tämä kirja löytyi taannoin pidetyn, Suomen ihkaensimmäisen nuortenkirjallisuusfestarin Hel-YA:n lahjakassista. Tämän luettuani olen kuitenkin vähän epävarma siitä, kuinka ansaittua kaikki kohu oikeastaan on.
Kirjan takakansi jo itsessään koukutti lukemaan:
"Kun mä olin kakstoista, mutsi ja faija piti mulle kaks puhuttelua. Toinen oli se tavallinen kukkia ja mehiläisiä -juttu. Toinen koski sitä, mitä pitää tehdä jos poliisi pysäyttää.
Tee täsmälleen niinku poliisi käskee.
Pidä kädet näkyvissä.
Älä tee äkkinäisiä liikkeitä.
Puhu vaan kun sua puhutellaan."
En itse kuulu minkäänlaiseen vähemmistöön enkä siksi osaa sanoa, millainen tilanne meillä Suomessa on sen suhteen, kuinka vähemmistöjä poliisin toimesta käsitellään, mutta Yhdysvaltojen meiningistä tihkuu aina silloin tällön tietoja. Useimmiten silloin, kun joku viaton ammutaan poliisin toimesta vain siksi, että sattui olemaan tummaihoinen.
Aihe kirjassa on todella tärkeä ja sitä käsitellään liikuttavalla tavalla ammutuksi tulleen Khalilin ystävän Starrin näkökulmasta. Starr on ainoa todistaja ampumiselle ja siksi avainasemassa muuttaakseen asioita. Ei ole kuitenkaan helppoa lähteä muuttamaan sellaista tilannetta, jossa jokaisella osapuolella on toista kohtaan runsaasti ennakkoluuloja ja epäluottamusta.
Kirjalla on ansionsa, ja kuten sanoin, aihe on todella tärkeä. Meidänkin on Suomessa hyvä tiedostaa, että edelleen on niitä takaperoisia ihmisiä, jotka suhtautuvat muihin ihmisiin erilailla pelkästään heidän ihonvärinsä vuoksi. Meistä jokainen suhtautuu varauksella vieraisiin ihmisiin, mutta järjettömyyksistä tulisi pyrkiä aktiivisesti eroon.
Mikä tässä kirjassa mielestäni mätti, oli kenties sen todella tyypillinen ryysyistä rikkauksiin -kaari. Starr aloittaa polkunsa slummista, ja vaikka asiaa selitelläänkin monella eri tavalla, ei ole mitenkään ihan tavallista, että sieltä pääsee pois. Kai niitäkin tarinoita on, mutta kenties uskottavampaa olisi ollut, mikäli Starr olisi voinut löytää onnen slummista, sillä nyt tässä viestitään edelleen sitä vanhaa virttä, että raha tekee onnelliseksi (spoiler alert: ei tee).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä viesti, niin palaillaan! ~.n