30. joulukuuta 2013

Laura - J.K. Johansson

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi
2013
ISBN 978-951-31-7005-9
221 s.
☆☆☆☆
Oma

Arvuuttelin todella pitkään ennen kuin uskalsin ostaa Lauran omakseni. Oikeastaan tässäkin auttoi syntymäpäivälahjaksi saatu kirjakaupan lahjakortti, joka poltteli vähän turhan kuumasti lompakossa kunnes jotakin oli ostettava. Olin käpistellyt tätä uuden rikossarjan avausosaa töissä jo useampaankin otteeseen, mutten yleensä lämpene dekkareille enkä olettanut tämänkään olevan mitenkään erityisen hyvä. Halusin silti antaa Lauralle mahdollisuuden, joten kun se sopivasti sattui kaupassa käteen, niin päätin viedä sen kotiin. Jos vilkaisette tämän postauksen aikaleimaa, huomaatte, ettei kirja ihan huono voinut olla.

Laura sijoittuu Palokasken pikkukaupunkiin, jolla on ihan omat piirinsä. 90-luvun alun lama ajoi kaupungin jakautumaan kahtia, ja tämä kahtiajako näkyy edelleen ränsistyvissä 70-luvun kerrostaloissa ja toinen toistaan hulppeammissa rantahuviloissa. Pääosaa Laurassa näyttelee nettiriippuvaisuutensa kanssa taisteleva ja siksi työstään eronnut Miia Pohjavirta, joka aloittaa työt Palokasken koulussa samana syksynä, kun kirjan nimikkohenkilö Laura Anderson katoaa. Miian veli Nikke työskentelee Palokaskessa jo koulupsykologina, ja vaikuttaa tietävän Lauran katoamisesta enemmän kuin antaa ulospäin ymmärtää. Lisäksi osissa on komisario Korhonen, jo eläkeikää lähestyvä leppoisa herrasmies, joka todentotta vaikuttaa juuri niin mukavalta mieheltä kuin millaisena Miia häntä pitää. Lauran katoamisen myötä juorut alkavat levitä netissä, ja sosiaalinen media näytteleekin valtavan suurta osaa kirjassa. Korhonen tarvitsee vahvan some-osaamisen taitavaa Miiaa avukseen tutkimuksissa, joissa selvitellään erinäisten nimimerkkien takaa huutelijoiden henkilöllisyyksiä.

Laurassa on vähän jotain samaa kuin Stieg Larssonin Millenium-trilogiassa. Se on leppoisan joutuisaa, helppolukuista, eikä siihen ole ympätty turhaan pyssymiehiä ja äksöniä, jotka tekisivät siitä vain epärealistisen ja toisivat turhaan mieleen saksalaiset poliisisarjat. Silti jännitys pysyy jatkuvasti yllä, kun Miia saa selville yhden yksityiskohdan toisensa jälkeen. Puolihuolimattomat lausahdukset nousevat hyvinkin tärkeisiin asemiin etenevissä tutkimuksissa, eikä kirjasta ihan täysin ole unohdettu ihmissuhdedraamaakaan. Miian veli Nikolas (tai Nikke) on koittanut saada lasta vaimonsa Suskin kanssa, ja hormonihoidot ajavat vaimoparkaa hulluuden partaalle. Tämä kolmikko ja Korhonen olivatkin sitten ainoat aidon tuntuiset henkilöhahmot kirjassa. Suskin ja Miian ystäväpiiriin kuuluvat Isabella ja Aikku ovat käsittämättömän muovisentuntuisia ja tekemällä tehtyjä, äärimmäisiä persoonia jollaisia on hankala kuvitella oikeaan elämään. Suurin osa Miian työnsä kautta kohtaamista nuoristakin vaikuttaa teennäisiltä, mutta se saattaa toki olla tahallistakin, teineillähän on taipumusta tietynlaiseen teennäisyyteen, etenkin kun yksi teemoista on minuuden etsiminen. Myös Miian ja Niklaksen sisaren kohtalon esiinkääriytyminen tuo oman lisänsä keitokseen ja pitää mielenkiintoa yllä, etenkin, kun jatkuvasti vaikuttaa yhä enemmän siltä, että Venlalla on jotain yhteistä Lauran kanssa.

Kirjan loppu jää jännittävällä tavalla avoimeksi (sarja kun on taasen kerran kyseessä), eikä Laurankaan tapaus ratkea ihan loppuun saakka. Jännityksellä odotellaan keväällä ilmestyvää seuraavaa osaa, joka toivottavasti jatkuu yhtä hyvänä kuin tämä ensimmäinenkin. Harvemmin törmään hyvään dekkariin, mutta tässä sellainen nyt minusta oli.

28. joulukuuta 2013

Darlah : 172 tuntia kuussa - Johan Harstad

Kansi: Sakari Tiikkaja
Darlah - 172 timer på månen
Karisto
2012
ISBN 978-951-23-5425-2
438 s.
☆☆
Kirjasto

Darlah löytyy Vantaan lukudiplomilistalta, ja se kertoo kolmesta nuoresta, jotka voittavat arvonnassa matkan kuuhun. Kuumatka selitetään suurelle yleisölle 50-vuotisjuhlamatkana, jonka tarkoitus on kunnioittaa Apollo 11 ja sillä olleita astronautteja. Jotkut puolestaan näkevät sen mediatempauksena, jolla toivotaan kerättävän rahaa NASAlle. Totuudessa kuussa on ollut jotakin, ja nyt NASA haluaa palata takaisin tarkistamaan, josko se jokin on edelleen siellä.

Mukaan päätyvät Mia Norjasta, Midori Japanista ja Antoine Ranskasta. Nuoret ovat hyvin erilaisia ja tulevat hyvin erilaisista taustoista, Mia on punkbändin solisti jolla on hankaluuksia tulla toimeen perheensä kanssa, Midori on koulukiusattu Harajukun vakiokävijä ja Antoine nyt on vain hyvin ranskalainen poika. Jokainen on siis periaatteessa hyvin stereotyyppinen kansalaisuutensa edustaja. Norjahan on tunnettu villapaidoistaan ja kirkonpolttohevistään, Japani puolestaan tiukoista sosiaalisista normeistaan ja erityisesti sairaasta kauhuntajustaan (jota Midorikin kirjassa hyvin tuo esiin), ja ranskalaiset ovat tunnettuja hurmureita. Nuorten yksilölliset luonteet eivät juuri tässä kirjassa loista, tai minä en niistä ainakaan saanut kiinni.

Kirjasta suunnilleen puolet kuluu siihen, kun nuoret valmistelevat matkaansa, kouluttautuvat siihen ja opettelevat kolmen kuukauden ajan ties mitä ja kaikkea. Silti kun he pääsevät kuuhun eikä kaikki menekään ihan suunnitelmien mukaan, kukaan heistä ei osaa toimia koulutuksensa mukaan. Myös ammattiastronauttien kyvyttömyys toimia oikeassa hätätilanteessa pisti vähän vihaksi. Miksi tuommoisia tumpeloita ylipäätään päästetään kuuhun? Myös kirjailijan keksimä teknologia oli pettymys, sillä se ei voisi toimia nykypäivänä mitenkään päin. Yleensä annan anteeksi tällaiset, mutta kun teknologian toimimista koitettiin selittää ja päätettiin selitys sitten jotenkin "minä, eikä kukaan muukaan varmaan, tiedä tästä hirveästi". Tämä siis astronautin suusta.

Kirjassa on hienosti sekoitettu totta ja tarua. Esimerkiksi avainasemaan nousee vuonna 1977 kuultu Wow!-signaali, ja muutenkin kirjassa on otettu huomioon oikeita tapahtumia. Kirja on kuvitettu todentuntuisin kuvin, mutta kuvia olisi voinut käyttää enemmänkin luomaan kirjaan kauheampaa tunnelmaa. Tämähän on tosiaan lukudiplomin kohdassa "Pimeä puoli", ja sinne tämä ihan hyvin sopiikin. Parissa kohtaa ihan pelotti jatkaa lukemista, mutta kaikenkaikkiaan Darlah oli aika leppoisa kirja. Lähinnä Midorin japanilaiset kauhukertomukset olivat niitä kirjan pelottavimpia kohtauksia, mutta muutoin Darlah jäi aika vaisuksi.

Loppu vaikutti alkuun vähän lässähtävän, muttei siitä onneksi ihan pannukakkua tullut. Darlah on melko oiva esimerkki kauhukirjasta, joka ei toimi koska monstereita vältellään liiaksi. Pelottelukohtauksia oli ihan liian vähän ja ne olivat ihan liian laimeita noustakseen kirjassa hallitseviksi. Loppua kohti tuntui, kuin juonta olisi vähän keksimällä keksitty, joskin morsojen todellinen identiteetti olikin ainakin omaperäinen, jos nyt ei ihan uusi. Mitään kauhean kamalaa kauhukirjaa on siis ihan turha odottaa Darlahilta, mutta ihan viihdyttävää lukemista se oli. Tuntuu tosin, että hahmoista olisi voinut saada paljon enemmänkin irti.

22. joulukuuta 2013

The Maze Runner - James Dashner (ja sananen elokuvasta)

Kansi: Stephanie Moss
(Maze Runner - Labyrintti, Basam Books, 2015)
Delacorte Press
2009
ISBN 978-0-375-73794-4
375 s.
☆☆☆☆
Oma

The Maze Runner ilmaantui tutkaani ensimmäistä kertaa lueskellessani Goodreadsin Popular Dystopian Books -listaa.  Yllättäen kansi kutsui minua (pidempiaikaiset lukijani ovat varmaankin jo huomanneet, että kiinnitän vähän turhankin paljon huomiota kirjojen kansiin), ja lisäksi kuvittelin kuulleeni tästä kirjasta joskus aikaisemmin. Paljastui, että olin erehtynyt, mutta onnekseni silti nappasin tämän kirjan mukaani etsiessäni kirjakaupassa joululahjaa avopuolisoni ystävälle. Ei sitä joka päivä löydä kovakantista kirjaa kolmellatoista eurolla suuremmanpuoleisesta kirjakaupasta ilman jonkinlaista alennusta.

The Maze Runner kertoo Thomaksesta, joka herää pimeässä hississä matkalla kohti tuntematonta. Hän ei muista menneisyydestään eikä itsestään mitään muuta kuin oman nimensä. Hissin ovien auetessa Thomas katsoo kasvoihin kohtalotovereitaan, Gladerseja, joukkiota poikia, jotka ovat saapuneet tällä samalla hissillä tähän samaan kummalliseen ja hengenvaaralliseen maailmaan. The Glade on paikka, jota sokkelo ympäröi, korkeiden kiviseinien reunustama alue, joka on omavarainen ja kykenevä elättämään sinne joutuneita poikia. Joka ikinen aamu seinät sokkeloon aukenevat ja joka ikinen ilta ne menevät jälleen kiinni. Kerran kuussa, joka kuukausi, Gladeen saapuu uusi poika ja kerran viikossa, aina samana päivänä, he saavat varustetoimituksen. Kukaan ei tiedä kuka tämän kaiken takana on, mutta yksi tavoite näillä pojilla on - päästä ulos labyrintista.

Thomas tuntee heti alusta saakka vastustamatonta vetoa sokkeloon ja haluaa yhdeksi Runnereista, juoksijoista, joiden ainoa tehtävä on juosta aamulla sokkeloon, kartoittaa siitä kahdeksasosa ja palata takaisin piirtämään paperille kartoittamansa osa. Hiukan hankalaksi tehtävän tekee se, että aina ovien sulkeutuessa myös sokkelo muuttuu, joten aamulla mikään ei ole enää samoin kuin se edellisenä päivänä oli. Thomaksen alku poikien parissa ei ole kovin miellyttävä, eikä se muutu ainakaan helpommaksi, kun hänen saapumisensa jälkeen Gladersien rauha alkaa rikkoontua. Seuraavana päivänä hissillä saapuu mustahiuksinen tyttö, ensimmäinen laatuaan, joka sekavia mumistuaan vaipuu koomaan. Thomas tajuaa olevansa kokonaisuudelle tärkeämpi kuin kukaan muu pojista, ja että tyttö on avain kaikkeen.

The Maze Runner on vauhdikas, paikoin kauhun väreitä nostattava seikkailu. Kirja ei paljasta lukijalle mitään liian aikaisin, joten on pakko arvailla. Sokkeloa kansoittavat otukset, Grieversit, ovat kammottavia, kuvottavia otuksia, jotka on kuvailtu vähän turhankin hyvin. The Maze Runnerissa ei muutenkaan piilotella hirviöitä, vaan ne lätkäistään suoraan päin naamaa vähän kuin kauhut päivänvalossa. Joillekin tämä varmasti toimii ja joillekin ei, itse en yleensä saa kiinni möröistä, jotka piileksivät varjoissa ja joita ei koskaan kunnolla näe, joten Grieversit olivat mukavaa vaihtelua. Ne tuovat mukaan myös lisää scifi-elementtejä, koska ne ovat osittain orgaanisia ja osittain mekaanisia. Ne toimivat ikään kuin jatkuvana muistutuksena aikakaudesta, jota kirjassa eletään.

Kirjan alkupuolella dialogi vähän takkuaa, kun Thomas ei saa vastauksia keneltäkään eikä tiedä mitään ja esittää samoja kysymyksiä eri ihmisille vain saadakseen samoja vastauksia uudelleen ja uudelleen. Lisäksi alussa käytetään vähän turhan tiheään selittelyä "vaikka hän ei mitään aiemmasta elämästään muistanutkaan, hän silti tiesi...", ja se käy vähän rasittavaksi. Mutta tarinan pyörähdettyä kunnolla käyntiin on vaikea jättää kirjaa enää sivuun. Nyt kun olen saanut tämän kutkuttavan tapauksen pois alta, voin jatkaa rauhassa lukujonon purkua, nyt kun on sopivasti pikkuisen lomaakin!

9.11.2014 Sananen elokuvasta

Kävin tänään katsomassa Labyrintin, filmatisoinnin tästä kirjasta. Elokuva oli hyvä, toiminnatäyteinen ja visuaalisesti hieno kokemus, sekä huomattavasti kirjaa yksinkertaisempi. Isojakin juonenkäänteitä oli leikattu pois ja esimerkiksi hahmojen välisiä suhteita, sääntöjä ja itse labyrinttia oli huomattavasti yksinkertaistettu. Wicked, tuo kaiken takana oleva järjestö, jää elokuvassa paljon hämärämmäksi kuin kirjassa. Samoin on jätetty pois Thomasin ja Teresan välinen suhde, joka kirjassa on huomattavasti syvempi.

Kaikenkaikkiaan elokuvaan on siis jätetty kyllä kaikki toiminta - sitä on paikoin jopa lisätty - mutta hahmoista inhimilliset tekevät tekijät on tiputettu pois. Jos innostuit leffasta siksi, että siinä on paljon tappeluita ja tulta, niin kirjaa lukiessa kannattaa varautua siihen, että siinä on muutakin sisältöä. Jos taas leffa jäi vähän liian pintaraapaisuksi, suosittelen lukemaan kirjan.

17. joulukuuta 2013

Etsijät: Matka alkaa - Erin Hunter

Kansi: Johannes Wiebel
Seekers: The Quest Begins
Jalava
2013
ISBN 978-951-887-474-7
269 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Etsijät on Erin Hunter -nimellä toimivan kirjailijaryhmän toinen kirjasarja, joka kertoo kolmesta karhunpennusta; jääkarhu Kallikista, harmaakarhu Toklosta ja mustakarhu Lusasta, sekä muotoaan muuttavasta harmaakarhunpennusta Ujurakista. Olen töissä tapittanut useampaankin otteeseen tämän samaisen ryhmän toista kirjasarjaa, Soturikissoja, mutten ole oikein saanut aikaiseksi. Sitten näin töissä tämän kauniskantisen karhukirjan, ja pakkohan se oli vilkaista. Perehtyessäni Erin Hunteriin, tulin lukeneeksi, että kirjailijat valitsivat juurikin tämän nimen siksi, että se kirjastossa sijoittuisi lähelle Brian Jacquesia, Redwallin tarun kirjoittajaa. Redwallin taru sattui olemaan yksi ehdottomista suosikeistani nuorempana, joten perustelu oli ainakin mielestäni hyvä, kyllä Jacquesin lähelle kannattaa pyrkiä. Jotain samaa kirjoissa onkin, muutenkin kuin se seikka, että päähenkilöt ovat eläimiä. Eeppistä seikkailua on luvassa, kun jo ensimmäinen kirja pistää itkemään ja nauramaan karhunpentujen toilailuille.

Yksi hienoimmista jutuista Etsijöissä on jokaisen karhunpennun uniikit lähtökohdat ja maailmankatsomus. Jokaisella on erilainen käsitys siitä, mikä tuon horisontissa kohoavan vuoren nimi on, miksikä kutsutaan sitä kaikkein kirkkainta tähteä taivaalla ja mihin karhun sielu päätyy tämän kuoltua. Jokaisen karhunpennun maailma on niin erilainen toisista, että jokaista seuraa mielenkiinnolla eivätkä tarinat pääse sotkeutumaan toisiinsa huolimatta pentujen (ainakin alkuun) vaikeaselkoisista ja hankalasti muistettavista nimistä. Hyvin karhumaisia nimiä ne ovat, yhtä kaikki. Jokainen pentu myös käyttää erilaisia sanontoja perustuen siihen, millaisista lähtökohdista he ovat. Nämä saivat minut kerran jos toisenkin hihittämään ääneen.

Eniten pidin jääkarhu Kallikista, jolla kirjan alussa on vielä äiti ja veli, sekä selkeä päämäärä. Kallik vaikuttaa fiksulta ja itsenäiseltä, huolimatta nuoresta iästään. Toklo vaikuttaa vähän masentuneelta teiniltä (ja syytäkin on, uskokaa pois) kun taas Lusa on vähän sellainen tyhjäpää, eläintarhassa kasvanut hemmoteltu kakara, joka kuvittelee luonnossa selviämisen olevan jotenkin helppoa. Hauskinta kirjaa lukiessa oli kuitenkin kuvitella Ranuan villieläinpuistossa nähtyä karhunpentua tekemässä juuri noita Lusan temppuja saadakseen herkkuja turisteilta.

Muutama juttu toki häiritsikin, esimerkiksi se, että karhut syövät ihan koko ajan. Niillä on jatkuvasti nälkä ja kirjassa on tuhoton määrä kohtauksia joissa pennut opettelevat hankkimaan ruokaa. Vähän jäi sellainen tunne, että tässä nyt koitettiin lihottaa kirjaa. Toisekseen se, että suunnitteilla on ollut pidempi kirjasarja, näkyy vähän turhan selvästi tässä ensimmäisessä osassa. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon, siinä ei silti laajemman juonikaaren puitteissa tapahdu hirveästi mitään. Myöskin jotkin pentujen kuvailemat asiat ja eläimet jäivät vähän hämäriksi. Luulisi, että karhu kuin karhu tunnistaa saaliseläimen sellaisen nähdessään, eikä jäisi ihmettelemään niitä valtavia kynsiä jotka tuolla ruskealla pitkäkoipisella eläimellä kasvaa päässään.

Kömpelyyksistä huolimatta oikein kelpo aloitusosa, johon on Jacquesin jälkeen helppo tarttua (vaikkei tämä nyt ihan vetele vertoja Redwallille, tässä asiassahan olen ehdottoman puolueeton)! Ainiin ja loppuun vielä: kansi on todella hieno. Asiaa tutkiessani törmäsin alkuperäiseen kanteen joka on kertakaikkisen hirveä tai ainakin todella ysäri, jos ei muuta.

Siilo - Hugh Howey

Wool
Like Kustannus
2013
ISBN 978-951-01-0987-5
573 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kuulin Siilosta ensimmäisen kerran nököttäessäni keskellä Finnkinon teatterisalia odottelemassa Vihan liekkien alkua. En ole tottunut kirjamainoksiin (koska en katso televisiota), enkä varsinkaan leffateatterissa, joten jo senkin puolesta mielenkiintoni heräsi. Pakko oli pyytää arvostelukappaletta, sen verran mielenkiintoiseksi kirjamainos onnistui tämän kirjan maalaamaan. Eikä todellakaan valheellisesti.

Koska minulla on tapana jättää kansilipareet kirjahyllyn päälle odottelemaan siksi aikaa, kun luen kirjaa, elin alkuun siinä uskossa, että päähenkilö oli jo ikääntynyt seriffi Holston. Siilo alkaa todella vetävästi eikä alusta edes huomaa, että tässä nyt esitellään vähän tätä siiloa ja miten se toimii. Koitan olla spoilaamatta yhtään mitään niille teistä, jotka innostutte ja päätätte lukea tämän. Odotin jotain Nälkäpelin kaltaista - kun mainos nyt kuitenkin pyöri leffan alussa - mutta Siilo on jotain niin paljon parempaa. Siilon oikea päähenkilö on nuori nainen nimeltä Jules (tai Juliette), joka työskentelee siilon syvätasoilla mekaanikkona ja on vieläpä työssään erityisen hyvä. Julesille, joka on syntynyt ja kasvanut siilossa, rakennelma on yhtä kuin maailma, eikä sen ulkopuolta tarvitse juuri ajatella. Syvätasoilla ulkonäkymälläkään ei ole väliä, vaikka tasaisin väliajoin joku varsin tiukkoja sääntöjä rikkonut lähetetään suorittamaan puhdistustehtävää. Julesin arki kuitenkin järkkyy, kun siiloon tarvitaan yllättäen uusi seriffi ja valinta osuu häneen.

Harvemmin osuu tielle sellaisia kirjoja, joissa lähdetään liikkeelle ja sitten mennään kunnes sivut loppuvat kesken. Siilo on sellainen. Välillä meinasi jo ruveta vähän ärsyttämään, kun hengähdystaukoa ei suotu ("siis mitä, eikö tuokaan nyt onnistu" ja "no niinpä tietysti, mistä tuokin nyt tuli?"), mutta ainakin kirja vei mukanaan.

Hahmoista sanottakoon nyt sen verran, että eräs heistä on kuin Dolores Jane Pimento ikään, mutta muuttuu kirjan mittaan ensin kaveriksi ja sitten taas ärsyttäväksi nillittäjäksi. Minusta on hienoa, että yhteen kirjaan mahtuu näin monta erinomaista henkilöä, joilla kaikilla on oma tehtävänsä ja tarkoituksensa, eikä kukaan ole täysin mustavalkoinen luonne. Jokaisella siilolaisella on salaisuutensa eivätkä he niitä kovin auliisti jakele. Siilon maailmaan on myös todella helppo päästä, sillä jokainenhan nyt tietää suurin piirtein, millaisia rakennelmia siilot ovat ja kuinka ne suunnilleen toimivat. Rautaportaikkojen kolina ja narina kaikuvat tätä lukiessa kyllä korvissa, sen voin luvata.

Huonojakin juttuja Siilossa on, mutta ne jäävät kevyesti hyvien varjoon. Käännöksessä viljellään vittua aika tiuhaan ja ymmärtäähän sen jos alkutekstissä on ollut fuck. Silti, vittu on jotenkin niin teinin kuuloinen sana, etenkin kun se karkaa luvattoman usein vallan kahvassa olevilta henkilöiltä, joiden olisi oikeastaan tarkoitus pitää pää kylmänä tai edes käyttäytyä vastuullisesti. Eikö nyt yhden tai kaksi olisi voinut vaihtaa vaikka saatanaksi tai helvetiksi? Vaikka vain kielikuvan nimessä? Joitakin muitakin teknisiä epäkohtia oli, kuten huolettomuutta oikeinkirjoituksessa, sekä jokunen häiritsevä sivuseikka, kuten se että mekaanikko pitää pienelektroniikkaa taikuutena. Tällaiset on helppo sivuuttaa (siilossa kaikki opitaan varjottamalla jotakuta alansa taitajaa, joten ehkä mekaanikko ei vain yksinkertaisesti ole törmännyt koskaan pienelektroniikkaan), kun tarina vie mennessään.

Dystopioiden ystäville, suosittelen. Jos minulla olisi ollut jatko-osa yöpöydällä odottelemassa, olisin tarttunut siihen samoin tein.

7. joulukuuta 2013

Kirjabloggareiden joulukalenterin 7. luukku

Kirjabloggaajien seitsemännessä, itsenäisyyspäivän juhlien jälkeisessä luukussa rentoudutaan ja otetaan vähän taukoa joulusta. Eikö siitä nyt ole jo vouhotettu tarpeeksi? Nyt annankin lukijalle luvan unohtaa hetkeksi joulun ja sen tuoman kiireen, ahdistuksen ja stressin. Mikäli itsenäisyyspäivän juhliminen venyi pitkäksi, niin ei hätää; tässä luukussa annetaan aivoille lomaa. Nyt keskitytään koiranpentuihin!


Eilen meille muutti uusi asukki, paimensukuinen suomenlapinkoira Hurja (nimetty kenenkäs muunkaan kuin Putkinotkon portaiden alla asuvan sekarotuisen - mutta valtavan ihanan - piskin mukaan). Hurja on oikein erinomainen harhautus joulusta. Harkitsin useampaan kertaan osallistumista tähän joulukalenteriin, sillä minulle joulu on aina tarkoittanut sukulaisten luona hengiltä tylsistymistä ja ikävien jouluruokien karttelua (joulukinkku, hrr). Päätin kuitenkin ottaa osaa, sillä tämä antaa hyvän tilaisuuden koittaa keksiä syitä joulusta tykkäämiseen (tämä luukku sopinee siis parhaiten sellaisille ihmisille, jotka tykkäävät koiranpennuista, mutta eivät niinkään joulusta, vaikka ehkä haluaisivat).


Ensinnäkin joulu antaa ansaitun tauon arjen puurtamisesta. Se hiljentää tienoot ja saa ihmiset vetäytymään omiin koloihinsa nauttimaan omista perinteistään. Täällä satoi tänään ensilumi, joka sekin pehmentää vähän maisemaa ja helpottaa talven tuomaa kurjuuden tunnetta. Uskoisin, että meitä muumeja on muitakin. Tiedättehän; kun ilta pitenee ja päivät lyhenevät, niin tuntuu kuin ihmisellä täytyisi olla oikeus vetäytyä muumien tavoin talviunille ja herätä vasta keväällä uuteen eloon. Lomalla ehtii tekemään sitten kaikkea sellaista, mihin muuten ei ole aikaa, vaikkei joulua tahtoisikaan sen perinteisimmässä muodossa viettää.


Toisekseen joulusta tekee maukkaan myös hirvestä tai porosta valmistettu karjalanpaistiliemi sekoitettuna porkkanalaatikkoon tai perunamuusiin. Tätä varmaan tarjoillaan meillä koirillekin joulun kunniaksi ainakin yhtenä iltana, vaikka eivätpä nämä karvanaamat mistään joulusta mitään piittaa.

Kolmanneksi ulkona paukkuva pakkanen antaa hyvän tekosyyn käpertyä sohvan nurkkaan viltin alle, nautiskelemaan vaikka Hugh Howeyn Siilosta tai J.K. Johanssonin Laurasta, molemmat jotka kuulunevat ainakin Lukevan peikon joululomaan.

Neljäntenä vielä kiinalainen ruoka ja lumisota koirien kanssa kruunaavat minkä tahansa juhlan, mutta erityisesti joulun!


Kirjabloggareiden edellinen luukku löytyy Kirjallisena. Minna -blogista ja huominen luukku aukeaa Tarukirja -blogissa.

Antoisaa joulun odotusta siitä pitäville sekä hyvää anti-joulua kaikille kaltaisilleni joulukammoisille toivottelevat Hurja, Remi sekä se lukeva peikko! Kyllä joulusta voi nauttia, vaikkei siitä pitäisikään.

28. marraskuuta 2013

Where she went - Gayle Forman

Kansi: Selina De Maeyer
Speak
2011
ISBN 978-0-14-242089-8
264 s.
☆☆
Oma
Jos vielä jään

Kun minulle selvisi, että Jos vielä jään oli saanut jatkoa, niin olihan tämä kirja hankittava keinolla millä hyvänsä. Lisäsin sen siis itselleni joululahjaksi ostamieni kirjojen joukkoon. Muistanette (ja mikäli ette muista, voitte käydä tuolta linkin takaa kurkistamassa) että Jos vielä jään teki suuren vaikutuksen ja siksi odotin tältäkin teokselta paljon, liikaa, kuten selvisi.

On kulunut kolme siitä, kun Mia perheineen joutui auto-onnettomuuteen, joka riisti Mialta perheen ja romutti tämän elämän. Mia on muuttanut New Yorkiin opiskellakseen Juilliardissa ja Adamista on tullut rokkikukko parhaimmasta päästä. Where she went on kerrottu Adamin näkökulmasta ja se keskittyy Adamin selviytymiseen ja henkilökohtaiseen kehitykseen. Adamista on tosiaan tullut kuuluisa ja hänen bändinsä Shooting Starin ensimmäinen levy on myynyt tuplaplatinaa. Huolimatta kiiltävästä julkisuuskuvasta (ja tyttöystävästä), kaikki ei ole hyvin. Adam on riippuvainen mielialalääkkeistään eikä selviä päivistään ilman niitä. Kirjassa käsitellään sitä, kuinka raskasta julkkiksen elämä oikeasti onkaan.

Saatuaan raivokohtauksen ravintolassa erään haastattelun jälkeen, Adamin manageri Aldous antaa nuorelle miehelle vapaapäivän, ja seikkailessaan uppo-oudossa New Yorkissa Adam törmää Mian kasvoihin Carnegie Hallin mainostaulussa. Hän ostaa lipun esitykseen ja ennen kuin he tajuavatkaan, Mia ja Adam ovat jälleen yhdessä.

Kirjassa oli useampiakin häiritseviä tekijöitä. Jos vielä jään oli rakennettu hyvin nykyisyyden ja takaumien välille, mutta tässä kirjassa takaumat vain laahasivat, kun lukijaa olisi oikeastaan kiinnostanut vain ja ainoastaan Mian ja Adamin uudelleenkohtaaminen. Nykyaikaan sijoittuvat pätkät eivät nekään olleet mitään huippulaatua, mutta sentään takaumia parempia. Ja sitten on tuo kansi. Jos kirja on kerrottu miehen näkökulmasta, niin miksi kannessa on nainen? Kyllähän kirjassa koko ajan rullaa taustalla Adamin obsessio Miaa kohtaan, mutta jonkinlainen tummansalskea sankari olisi sopinut kanteen paremmin ja asettanut ilmapiirin oikeanlaiseksi. Onneksi mielikuvitus kuitenkin toimii ja useimpia kansi tuskin häiritsee yhtä paljon kuin allekirjoittanutta. Tässä taas huomattiin, ettei mihinkään kannata sukeltaa pää edellä mikäli siitä on jotakin ennakko-oletuksia. Oletin että tämä kirja olisi ollut huomattavasti parempi kuin se oli.

25. marraskuuta 2013

North End: Kaiken peittävä tulva - Laura Lähteenmäki

Kansi: Pietari Posti
WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39904-0
301 s.
☆☆☆
Arvostelukappale
North End: Niskaan putoava taivas

North End -sarjan toisessa osassa ääneen pääsee Luna, ensimmäisessä kirjassa vähän etäiseksi jäänyt tehtaanjohtajan tytär, jonka kaikki luulevat olevan kovinkin hyvävarainen ja hyvin toimeentuleva. Totuus on kuitenkin toinen ja Kaiken peittävä tulva pyyhkäisee kulissit tiehensä. Luna paljastuu hauraaksi, haavoittuvaiseksi tytöksi, jota kaikki pitävät jääkuningattarena, mutta joka ei voisi olla kauempana julkikuvastaan. Hänen isänsä on kiireinen mies, jolla ei ole aikaa eikä oikeastaan haluakaan huomioida ja kuunnella tytärtään. Lunan poikaystävä Havu, jota kuolattiin jo ensimmäisessä osassa Teklan silmin, vaikuttaa hänkin etäiseltä ja oudon viileältä, kun kevään myötä vähenevät vaatekerrat eivät tunnu herättävän pojassa sen kummempia tunteita. Kaiken tämän keskellä Luna päättää tehdä kerrankin jotakin itseään varten, ja lähettää demon Donate It! -nimiseen laulukilpailuun.

North End on ollut sarjana mielenkiintoinen jo ensimmäisestä osastaan lähtien, ja odotin tätä toista osaa innolla. Petyin kuitenkin vähän. Viheraktivismi, josta puhuin jo ensimmäisen osan arvostelussa, saa tässä osassa uutta tuulta purjeisiinsa, kun ääneen pääsee Lunan isä, Muutoksen aikaan elänyt mies, jossa vaalit ja vaalipuheet aiheuttavat suuria tunteita. Jos ihan totta puhutaan, kirjasta meni maku kaiken se paasauksen vuoksi. Ymmärtäisin, jos asia selitettäisiin kerran, mutta siihen palataan uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, vähän eri kantilta ja vähän eri aiheesta, mutta aina perusjuttu on sama; ihmiset tekivät ennen vanhaan aivan kaiken väärin. Varsinainen juoni, Lunan henkilöhahmon avaaminen, koulukiusaaminen, yksinäisyys, eteneminen laulukilpailussa, kaikki tämä jää sivuosaan ainakin alkuun, kun keskitytään tuskastelemaan kamalaa resurssien tuhlaamista, joka nykyaikana (Lunan isän nuoruudessa) on meneillään.

Mikäli kaiken tuon paasauksen pystyy ohittamaan, on Lunan tarinassa ihan oikeaakin asiaa. Häntä kiusataan koulussa, eikä kukaan oikein tahdo uskoa häntä. Eihän nyt kiusaamista ole olemassakaan. Lunan isä suree vaimonsa kuolemaa, eikä tahdo myöntää kenellekään, kuinka tuskallista kaikki on, etenkin nyt, kun isä on tehtaan sulkeuduttua työtön ja onneton. Ja Lunakin muistuttaa jäätävän paljon äitiään. Ja sitten on vielä Havu, jonka kanssa Luna on ollut ystäviä pikkulapsesta saakka, mutta joka nyt etsii itseään ja tuntuu etäiseltä vaikka heidän pitäisi seurustella keskenään. Eikä loppuratkaisu varmaan tule kenellekään yllätyksenä, mutta sen saatte lukea itse. Eniten kuitenkin (paasaamisen ohella) häiritsi se, kuinka lopussa kaikki lakaistaan maton alle kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Etenkin koulun rehtorin reaktio pisti vihaksi.

Kannesta on vielä sanottava sen verran, että tajusin sen erinomaisen kuvaavuuden vasta nyt, kun hain sen tuolta yöpöydältä tähän viereen kirjoittaakseni arvostelua. Kirjassa Luna näkee unia, joissa hän on kapealla jääsillalla, joka uhkaa pettää hänen altaan. Ja sitten nuo varpuset, nekin ovat ihan omassa asemassaan kirjassa. Toivottavasti kolmannessa osassa keskitytään sitten tarinaan ja muistetaan, että tämä ilmastonmuutosasia on käyty jo kahdessa kirjassa useampaan kertaan läpi.

21. marraskuuta 2013

Segrfellin unikuningas - Erkki Kauhanen

Kansi: Jussi Kaakinen
Teos
2013
ISBN 978-951-851-496-4
374 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Segrfellin unikuningas tuli ensimmäisenä vastaan töissä, jossa viehätyin ensisijaisesti (yllättäen) kannesta. Kannen suunnittelu on todella nätti ja kuvaa hyvin kirjaa, näin kirjan lukeneena. Unikuningas on Kauhasen esikoisteos ja aloittaa trilogian, joka sijoittuu Segrfellin saarelle. Ensimmäisessä osassa kuningas kuolee ja sitten tilalle pitäisi valita joku uusi, mutta kuka?

Unikuninkaassa on puolensa ja puolensa. Olen niin sanotusti paluumuuttaja fantasian pariin, joten Forgotten Realmsini lukeneena sukelsin tähän kirjaan tietyin ennakko-odotuksin. Osittain petyin, osittain en. Ihan perinteistä miekka & magiaa tämä kirja ei kuitenkaan edusta.

Alku oli minusta todella vahva ja mielenkiintoinen. Tarina rakentui kauniisti ja vaikka yllätyksekseni kirjaa ei avattu päähenkilön (tai ensimmäiselle osalle edes mitenkään tärkeän henkilön) näkökulmasta, se silti imaisi mukaansa ja odotin tulevaa mielenkiinnolla. Mutta sitten taika särkyi, kun paljastui, että Unikuningas on (no kukas muukaan) pahainen maalaispoika ei-yhtään-mistään suvusta eikä yhtään-mistään paikasta. Tunnustan nyt tähän väliin, että aina kun esimerksiksi Star Trekissä tulee jakso, joka sisältää ajan kanssa pelleilyä, menetän mielenkiintoni täysin. Unikuninkaassa ei pelleillä pelkästään ajan, vaan myös ulottuvuuksien, menneiden henkilöllisyyksien ja muiden tekijöiden kanssa. Puhumattakaan siitä valtavasta haamuarmeijasta (terveisiä Tolkienille), joka matkustaa vaivatta ulottuvuudesta ja ajasta toiseen. Halusin tykätä tästä kirjasta, niin kovasti halusinkin, mutta edes takaisin ajassa hyppely eri ihmisten eri inkarnaatioiden välillä on vain liian sekavaa.

Periaatteessa kiinnostaa, mitä kirjasarjan ensimmäisen luvun aloittaneelle Mirenille käy, ja olihan kirjassa paljon muitakin mehukkaita elementtejä, kuten kaksi taistelevaa naissukua, joista kukaan ei tiedä mitään ja jotka manipuloivat miesten hallitsemaa maailmaa varjoista käsin. Tuosta rinnakkaisulottuvuudestakin olisi saanut mielenkiintoisen ja vetävän, jos se olisi kirjoitettu vähän selkeämmäksi. Nyt siitä sai vähän sellaisen kuvan, että kirjailija on kyllästynyt kirjoittamaansa tarinaan jo heti alkuunsa, mutta sen sijaan että olisi aloittanut täysin alusta, onkin keksinyt vain tällaisen kiemuran matkaan. Kyseessä on kuitenkin esikoisteos, joten voi varmaankin hyvällä syyllä olettaa, että kehitystä tapahtuu.

18. marraskuuta 2013

Ja sen takia me erosimme - Daniel Handler

Kansi: Maira Kalman
Why We Broke Up
Karisto
2013
ISBN 978-951-23-5683-6
360 s.
☆☆☆
Arvostelukappale 

Aiemmin tänään arvostelemani tulppakirja piti minut pitkään erossa kaikesta siitä, mikä lukujonossa odottaa. Yleensä tulppakirjojen kanssa on joko urheasti taisteltava loppuun saakka tai luovutettava suosiolla kokonaan. Pahin virhe, mitä tulpan lukemisen aikana voi tehdä, on huijata itseään sanomalla "mä luen vaan tän tässä välissä ja jatkan sitten tota", koska yleensä tulppa jää sitten ikuisiksi ajoiksi pyörimään yöpöydälle / laukkuun / näppiksen lähistölle, eikä siihen tule ikinä enää oikeasti tartuttua. Ajattelin kuitenkin, että tässä nyt on sopivan kevyt välipala, jonka voin nopeasti hotkaista välissä kenenkään huomaamatta, enkä erehtynyt.

Ja sen takia me erosimme kertoo Min Greenistä ja Ed Slatertonista, jotka vastoin kaikkia luonnonlakeja rakastuvat toisiinsa. Kirja on Minin tuskallinen kirje Edille heidän eronsa jälkeen, jossa Min selittää Edille mitkä kaikki syyt johtivat heidän eroonsa. Viimeinen on toki kaikkein itsestäänselvin ja selittävin kaikista syistä, mutta mielenkiintoisia nuo muutkin ovat. Handlerin kirja on hyvä, ei mitenkään erikoinen, mutta juuri sellainen viihdyttävä ja jos ei ajatuksia, niin tunteita herättävä kirja jollaisia olen Siskodisko-sarjalta oppinut odottamaan. Min on elokuvista kiinnostunut tyttö, joka haluaa ohjaajaksi. Hänen paras ystävänsä on Al, jota kaikki pitävät homona, koska tällä ei ole koskaan ollut tyttöystävää ja Al on muutenkin hyvin.. kulturelli. Ed on puolestaan korisjoukkueen varakapteeni, komea nuorimies, jota ei ole älyllä pilattu mutta joka saa kaikkien teinityttöjen hormonit hyrräämään.

Parasta kirjassa oli sen kuvitus. Värikkäät sivut ja kuvat toivat kirjaan ilmettä ja hyvää taukoa painavasta paperista ja pienestä fontista. Kuvat ovat sopivan yksinkertaisia ja kuitenkin tekevät Minin erolaatikossa olevista tavaroista pikkuisen konkreettisempia. Toinen huippu kirjassa on tietenkin Al, jonka kuvittelin jatkuvasti Tom Hiddlestonin (Lokina, tietenkin) näköiseksi laihaksi runopojaksi. Olisin todellakin toivonut, että Al olisi saanut kirjassa enemmän tilaa. Hänen ja Minin keskustelut olivat hauskoja ja hyvin kirjoitettuja, yksinkertaisia mutta niistä kuitenkin kävi hyvin ilmi kahden hahmon välinen ystävyys.

Ja sen takia me erosimme on keskinkertainen, viihdyttävä lukukokemus, ei mikään maata järisyttävä, tajunnan räjäyttävä teos, muttei sitä sellaiseksi varmaan ole kirjoitettukaan. Lajityyppinsä edustajana oikein pätevä taidonnäyte. Ja perkeleen Ed. Asteriski huutomerkki.

Nokkosvallankumous - Siiri Enoranta

Kansi: Sami Saramäki
WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39522-6
445 s.
☆☆
Oma

Enorannan Nokkosvallankumous tarttui kirjamessuilta ainoana kirjana mukaan. Teimme avopuolison kanssa sopimuksen, että kumpikin saa ostaa messuilta tasan yhden kirjan (lähinnä siis tilanpuutteen vuoksi, uusi kirjahylly siintää suunnitelmissa jossakin), ja minä välttämättä halusin tämän. Nokkosvallankumouksessa on vetävä, hyvin suunniteltu kansi, joka luo hyvin tunnelmaa kirjalle ja istuu kirjan miljööseen, mutta valitettavasti kirjan taika jää kannen tasolle.

Kirjan päähenkilöitä ovat Dharan ja Vayu, eikä lukijalle selviä kummankaan sukupuoli ennen kuin kirjassa on edetty jo hyvän matkaa eteenpäin. En tiedä oliko sukupuolen pimittäminen tarkoituksellista vai missasinko jotakin, mutta minulle valkeni vasta sivulla 44, että tässä on nyt kahden pojan välisestä rakkaustarinasta kyse. Ehkä pimittelyyn oli aihetta, ehkä ei, mutta minua tämä lähinnä ärsytti, sillä tapahtumien päänsisäinen kuvitteleminen on todella hankalaa, kun ei tiedä, onko päähenkilö tyttö vai poika. Muutenhan sillä ei mitään väliä sitten olekaan. Vai onko tässä nyt ajateltu, että suoraan lukijan kasvoille lätkäisty poikarakkaus karkoittaisi jonkun?

Dharan Marmor on kivilinjan perillinen ja siten hänen kohtalonsa on sidottu sotien ja ihmisen typeryyden ja ahneuden runnoman maailman pelastamiseen. Vayu taas ei ole koskaan ollut kukaan, eikä asian laita kirjan mittaan juuri muutu. Lähestyessäni neljättäsataa sivua, olin saanut molemmista pojista enemmän kuin tarpeekseni, heidän jatkuvasta epävarmuudestaan, luottamuspulastaan ja tahmeista ajatuksistaan. Kirjassa tapahtuu paljon kaikenlaista, mutta kaikki tuntuu olevan vain yhtä sotkua ja mössöä, eikä mistään oikein saa kiinni. Vauhdikkaiksi tarkoitetut kohtauksetkin jäävät jotenkin tyhjiksi ja vajaiksi.

Jotenkin koko ajan toivoin, että kirjaan olisi ilmestynyt jokin selkeämpi jaksotus ja punainen lanka, sen sijaan, että tapahtumat olisi siroteltu tämän ja toisen ulottuvuuden välille, Vayun ja Dharanin jatkuvasti erkanevien ja jälleen yhtyvien ja taas erkanevien polkujen varrelle. Sivuhenkilöitä ja erilaisia porukoita on enemmän kuin kukaan jaksaa laskea ja niissä mukana pysyminen on vähintäänkin hankalaa. Huomasin miettiväni useampaankin kertaan, että "kuka tämä nyt taas näistä oli, joku tärkeäkin?"

Nokkosvallankumouksessa oli paljon hyviä ideoita ja jos lopputulos olisi ollut kokonaisempi ja eheämpi, olisi kirja ollut varmasti huomattavasti vetävämpi ja mielenkiintoisempi. Teinipoikien sisäisten tuntojen tuskastelu imi kuitenkin mehut tarinasta, joka olisi oikeasti voinut olla hyvä.

27. lokakuuta 2013

Viimeiset - Salla Simukka

Kansi: Elina Warsta
WSOY
2005
ISBN 978-951-0-30625-8
179 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

Salla Simukka on yksi suuria tämän vuosituhannen kirjallisia ihastuksiani. Lumikki-trilogian kaksi ensimmäistä osaa ovat vakuuttaneet ja on ollut hauska huomata Lumikin kehitys. Nyt on kuitenkin vuorossa vähän vanhempaa Simukkaa. Viimeiset tuli puheeksi eräässä koulutuksessa johon osallistuin joten ajattelin napata sen töissä hyllystä kun se siellä nökötti.

Ihan ensimmäiseksi sanottakoon, että Viimeiset nostaa kyllä kissan pöydälle. Kirjassa on kyse seksistä. Seksistä, seksistä, seksistä. Tässä ei sipsutella aiheen ympärillä eikä hyssytellä. Kirjan päähenkilöinä toimivat remuisa Rauha, älykäs aktivisti Venla sekä runotyttö Milja. He ovat kaikki 18-vuotiaita abeja, joita yhdistää ainakin yksi seikka - he ovat kaikki neitsyitä. Yhdessä he päättävät puoliksi leikillään päästä neitsyyksistään jouluun mennessä. Leikinlaskuna alkanut juttu muuttuu äkkiä todeksi kun jokainen tyttö tahollaan lähtee hakemaan jotakuta, jonka kanssa vapautua taakastaan.

Minua ihastutti päähenkilöiden erilaisuus. Venlan ja Miljan tekstiosuudet olisivat helposti sekoittuneet keskenään, mutta heidän luonteidensa ja tilanteidensa erilaisuus teki selvän eron. Kirjaa kerrotaan vuoroin kunkin tytön näkökulmasta ja vuoroin yleisesti. Vaikka kirja taklaa aika ronskisti monille nuorille aran aiheen, näkyy tuo arkuus nimenomaan niistä kohtauksista, joissa tytöt kohtaavat toisensa eivätkä kehtaa kertoa aikaansaannoksistaan. Täytyy tunnustaa, että aloin lukemaan Viimeisiä tietyin ennakko-olettamuksin. Ensinnäkin yhden tytöistä oli oltava lesbo. Olisihan se melkoisen tylsää jos kaikki tytöt tykkäisivät pojista (typerä Tea). Veikkasin ensin Venlaa, sitten Rauhaa. Kukin selvittäkööt itse veikkasinko oikein. Vaikka kirja käsittelee todella suorasti tyttöjen seksuaalisuutta, seksiä ja tuntemuksia, ei se siltikään hekumoi ylimääräisellä kuvauksella. Erotiikkakirjaksi en tätä siis luokittelisi, vaikka toki jokunen kohtaus olikin mehukas.

Simukka oli hienosti huomioinut paitsi henkiset, myös fyysiset vaikeudet. Kirja muistuttaa esimerkiksi huolimattomuuden mukanaan tuomista vaaroista ja ehkäisyn tärkeydestä, onneksi kuitenkin niin, ettei homma muutu saarnaamiseksi. Viimeiset oli oikein loistava välipalaromaani (hotkaisin sen suunnilleen neljässä tunnissa), olipahan tuo hauskakin.

Iskelmiä - Laura Lähteenmäki

WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39493-9
230 s.
☆☆☆☆
Kirjasto

"Iskelmiä, kultapieni, iskelmiä."

Laura Lähteenmäki tuli tutuksi nelosdiplomistakin löytyvällä Niskaan putoava taivas -kirjallaan. Pidin hänen tyylistään jo tuolloin ja halusin lukea lisää hänen teoksiaan. Iskelmiä vakuutti paitsi ulkoasullaan, myös aihepiirillään. Takakannen tekstin perusteella sisältö toki jää vähän hataraksi, mutta hyvin pian kirjan aloittamisen jälkeen kyllä selviää, minkälaisesta kirjasta on kyse.

Kirjan päähenkilö on 16-vuotias Aino, joka on viettänyt viatonta ja suojattua elämää, harrastanut partiota ja pitänyt koulumenestyksestään huolen. Sitten luokkaretkibussissa hänen viereensä istuu valloittava Samuli, jonka kujeileva käytös saa naiivin Ainon tarttumaan koukkuun lähes heti. Pidin Ainon aitoudesta ja teinityttömäisestä tavasta antautua täysillä tunteiden vietäväksi. Olin nuorena itse aivan samanlainen, yksikin ystävällinen katse ja olin myytyä naista. Aino ei myöskään kokemattomuuttaan tiedä, mihin rajat on vedettävä tai kuinka se tehdään.

Väkivaltaa joskus itsekin sivusta seuranneena tiedän, millaista sellainen elämä on. Lähteenmäki kuvaa vakuuttavasti Ainon epävarmuutta, jännittyneisyyttä, varovaisuutta ja väsymystä. Aino riisuu olemuksestaan kaiken mistä Samuli ei pidä, ja Samuli hyvän petoeläimen tavoin ainakin osaa houkutella Ainon tekemään tasan niin kuin haluaa. Ainon väsymys alkaa näkyä pian kaikessa, ensin vähemmän, sitten enemmän. Hänen kokemansa väkivalta vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä. Hän ei uskalla sanoa Samulille vastaan, mutta jossain Ainonkin on purettava tuntojaan. Hänen henkistä luhistumistaan on raskasta seurata. Ainon selittelyt itselleen ja muille ovat niin tyypillisiä ja niin raivostuttavia, että meinasin jo ihan todella suuttua. Hän taipuu kuin heinä tuulessa Samulin tieltä, antaa aina vain uusia ja uusia mahdollisuuksia, vaikka järkikin jo sanoo, että eiköhän tämä ollut tässä.

Iskelmiä olisi hyvä kirja pakolliseksi lukemiseksi kouluihin. Tällaisen väkivallan uhreiksi joutuu oikeastikin tyttöjä ja poikia, jotka eivät tiedä mitä heidän kuuluisi tehdä tai miten parisuhteessa kuuluu olla. Lähteenmäen teos olisi hyvä kirja juurikin tietynlaisen väkivaltakäyttäytymisen tunnistamiseksi ja onnettomuuksien välttämiseksi. Ainoa huono puoli kirjassa lienee se, että se päättyy ikään kuin kesken. Eihän kaikella todellakaan ole se kaikkein onnellisin loppu, mutta Otto, olisin toivonut loppuun enemmän Ottoa.

24. lokakuuta 2013

Paljon onnea vaan!

Tämä on nyt jo lyhyen ajan sisään toinen höpöhöpö-postaus, lupaan pitää höpinät jatkossa tiiviimmin omana tietonani. Nyt on kuitenkin sellainen tilanne, että tänään vietetään Lukevan peikon 2-vuotissyntymäpäivää! Kirja-arvosteluja kahteen vuoteen on mahtunut suunnilleen 70, kun kokonaisluvusta miinustetaan kaikki huttupostaukset. Uusi työ on verottanut jonkin verran lukuaikaa ja -intoa, kun tuntuu että työn suhteen on jatkuva stressi päällä. Kaksivuotiaan blogin kunniaksi voisin mietiskellä jonkinlaista ulkoasun muutosta tai kenties arvontaa. Onko teillä toiveita?

Joka tapauksessa, hyvää Lukevan peikon syntymäpäivää kaikille! Nautikkaa kirjoista ja Helsingin kirjamessuista, jotka pyörähtävät käyntiin tänään (ja jonne itse valitettavasti pääsen vain lauantaina, kun siellä ei ole yhtään yhtikäs mitään mielenkiintoista, hmph)!

23. lokakuuta 2013

The Ocean at the End of the Lane - Neil Gaiman

William Morrow
2013
ISBN 978-0-06-225565-5
181 s.
☆☆☆
Oma

Minulla ja Neil Gaimanilla on aina ollut vaikea suhde (vaikka hän ei sitä tietenkään tiedä). Rakastuin jo hyvin nuorena Sandmaneihin, Gaimanin käsikirjoittamiin sarjakuviin, joka totta kai johti jonkinasteiseen sankarinpalvontaan. Totuus kuitenkin on, että lähes kaikki mitä Gaimanilta olen koskaan koettanut lukea, on aina jäänyt kesken. Pääasiassa syy lienee siinä, että olen aina koettanut lukea englanniksi, ja Gaimanin kieli on vähintäänkin runollista (siis hankalaa) mutta myös vanhahtavaa. Valtameri polun päässä ei muodosta poikkeusta, mutta koska se oli niin lyhyt, päätin kuitenkin tehdä parhaani. Ja hyvinhän siinä kävi, kuten tässä nyt nähdään. Selvisin loppuun asti, jee!

Gaiman on selvästi satusetä, sen huomaa tästä kirjasta hyvin. Kirjan alussa keski-ikäinen mies palaa kotikyläänsä hautajaisiin, ja ajautuu vanhoille kotinurkilleen. Hänen lapsuudenkotinsa on aikaa sitten jyrätty maan tasalle ja sen tilalle on rakennettu hyvin brittiläiseen tyyliin kopioi ja liitä -mallilla taloja, joten miehen on lähdettävä pidemmälle, kunnes hän saapuu vanhalle maatilalle. Polun päässä on lampi, joka on ainakin ulospäin ihan tavallinen, mutta se herättää miehen mielessä muistoja, ja niitä muistoja kirjassa käydään läpi.

Kirjassa esiintyy valtavia myyttisiä olentoja, jotka on helppo kuvitella kun on lukenut tarpeeksi Sandmaneja. Niiden tumma tyyli jää helposti sävyttämään kaikkea Gaimanin tekemää. Yksi kirjan päähenkilöistä on Lettie Hempstock, joka vaikuttaa ihan tavalliselta pikkutytöltä ensialkuun, mutta osoittautuu pian joksikin aivan muuksi. The Ocean at the End of the Lane on soma, satumainen teos, jossa lapsen silmin tarkastellaan isoja, pahoja asioita. Lapsen silmin kerrottuna kaikki vaikuttaa niin luonnolliselta, sillä jos tavallisetkin asiat ovat ihmeellisiä, mikseivät sitten ihmeelliset asiat olisi tavallisia? Gaimanin ominainen tyyli tökki, mutta sitä osasin odottaakin.

16. lokakuuta 2013

Kävikö pahasti?

Tänään aamulla kun odottelin terveysaseman kupeessa bussia, juttelin kaihileikkauksesta toipuvan vanhemman rouvan ja kuuntelin puolella korvalla Radio Novaa, niin kuulin kampanjasta, joka kuulosti jo nimeltään mielenkiintoiselta. "Kävikö pahasti?" -kampanja on saanut osakseen suurta huomiota ja touhotusta monissa blogeissa ja muussakin mediassa.

Alulle kampanjan pisti Lilyn sivuilla Lentoaskeleita-blogia pitävä Rosanna, joka joutui todistamaan todella ikävää välikohtausta bussissa, kun vanhempi herrasmies kaatui bussin keskikäytävällä eikä kukaan liikauttanut eväänsäkään auttaakseen lukuunottamatta lastenvaunujen kanssa liikkunutta Rosannaa. Lueskelin bussissa sitten Rosannan blogia ja sen herättämää keskustelua ja ihan meinasi parku päästä. En yleensä ole tällaisiin aatteisiin mukaan tempautuvaa tyyppiä, mutta "Kävikö pahasti?" on sen verran hyvä kamppis, että siihen on pakko lähteä mukaan. Ihmisten hyvyys on puolesta taistelemisen arvoinen asia.

Lentoaskeleita-blogin sanoin:

Aloitetaan yhdessä taistelu välinpitämättömyyttä vastaan. Kampanjan sanomana on välittää viestiä, että me yhä avaamme ovet pyörätuolissa istuvalle tai rattaiden kanssa kulkevalle, autamme kaatuneen pystyyn ja keräämme tämän tavarat maasta, kysymme kävikö pahasti. Soitamme ambulanssin jos yhtään epäilemme jonkun sitä tarvitsevan, ja jäämme odottamaan että se löytää perille. Tämän kampanjan tarkoituksena on leivittää sitä ihmisyyttä, mikä jokaiselta kuuluisi tulla refleksinomaisesti selkärangasta tällaisissa tilanteissa. Käyttäydytään me niin, että meidän lapset eläisivät maailmassa jossa bussin lattialle makaamaan jätetyt vanhukset olisivat täysin absurdia ajatus.

Osallistu mukaan kampanjaan postaamalla "Kävikö pahasti?" -logo blogiisi ja vaikka ylläoleva tekstipätkä tai tiivistä asia omin sanoin: tyyli on vapaa, asia tärkeä.  Voit linkittää alkuperäisen tarinan ja kommentit, tai kertoa postauksessa myös omia kokemuksiasi auttamistilanteista tai törmäämistäsi auttamatta jättämis-tilanteista, tarkoitus on herättää ajatuksia ja keskustelua. Jos sinuakin kiukuttaa ihmisten välinpitämättömyys, niin sinulla ei tarvitse olla blogia osallistuaksesi, sillä voit jakaa kampanjan viestiä eteenpäin myös sen Facebook-sivujen kautta. Kampanjaa voi seurata myös Twitterissä, @KavikoPahasti.


14. lokakuuta 2013

Nuoren naisen koetukset - Vikas Swarup

Kansi: Martti Ruokonen
Accidental Apprentice
WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39703-9
412 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Vikas Swarupin uutukainen sattui töissä silmään, ja kun vielä oikein isojehu tuli kehumaan, että tämä on pakko lukea, niin, no, pakkohan se oli sitten lukea. Enkä kyllä pettynyt. Vikas Swaruphan on siis sama, joka on kirjoittanut Tyhjentävä vastaus eli kuka voittaa miljoonan?, kirjan jonka pohjalta elokuva Slummien miljonääri on tehty. Näin leffan joskus aikoja sitten ja se oli oikein hyvä, joten meriitistähän tuo kävi kun punnitsin lähdenkö tätä ensinkään lukemaan. Nuoren naisen koetukset houkutti tosin jo kirjalistoilla pelkällä kannellaan. Taidanpa laittaa Slummien miljonäärinkin tilaukseen, nyt kun se on ilmestynyt Bon-pokkarina samantyyppisellä kannella (ai minäkö muka pinnallinen kirjojeni suhteen, ja mitä vielä).

Kirjan päähenkilö on nuori intialainen nainen nimeltä Sapna Sinha, joka on kaunis ja älykäs, mutta tragedioiden paiskoma. Hän työskentelee kodinkoneliikkeessä Delhissä elättääkseen äitinsä ja sisarensa. Eräänä päivänä hän sitten tauolla ollessaan menee käymään temppelissä, jossa häntä lähestyy varakkaan näköinen herrasmies, joka tekee kummallisen tarjouksen. Mies on nimittäin Vinay Mohan Acharya, mies ABC-konsernin takana, ja hän tarjoutuu tekemään Sapnasta konserninsa pääjohtajan, mutta vain jos Sapna ensin suoriutuu onnistuneesti seitsemästä kokeesta. Päästyään alun epäluuloisuudestaan (ja jouduttuaan muun muassa ryöstetyksi ja ryöpytetyksi) Sapna päättää hyväksyä Acharyan tarjouksen.

Kirja etenee episodimaisesti ja sen voi hyvin kuvitella elokuvaksi. Kirja vetää hyvin ensihetkistä saakka ja sen edetessä tutustutaan niin Intian hyviin kuin huonoihinkin puoliin, julkkisten palvontaan, ryysyistä rikkauksiin -unelmointiin, korruptioon, lapsityövoimaan, järjestäytyneeseen rikkollisuuteen ja vanhakantaisiin uskomuksiin, joiden seurauksena toisinaan jopa telotetaan ihmisiä. Ihan Aravind Adigan Valkoisen tiikerin karmeutta Nuoren naisen koetukset ei tavoita, muttei sen toisaalta ehkä tarvitsekaan. Intia on varmaan länsimaalaisille tutuin juurikin likaisena ja korruptoituneena maana, jonka pyhä joki on ehkä yksi maailman saastuneimpia.

Nuoren naisen koetukset herättää monenlaisia tunteita, välillä se naurattaa ja välillä taas pistää kunnolla vihaksi. Vaikka tätä kirjaa ei luokitellakaan dekkariksi, siinä on silti juurikin niitä elementtejä, joita aina dekkariarvosteluissani peräänkuulutan. Esimerkiksi loppua ei voi arvata, ei sitten mitenkään. Minulle tuli vähän puusta tipahtanut olo, kun luin viimeisiä muutamaakymmentä sivua. Swarup on tosiaan onnistunut kirjassaan ja taidanpa tosiaan lukaista hänen muutkin teoksensa.

10. lokakuuta 2013

The Lake - Banana Yoshimoto

Mizuumi
Melville House Publishing
2005
ISBN 978-1-61219-089-1
188 s.
☆☆☆☆
Oma

Banana Yoshimoto oli eräs nuoruusvuosieni suurista kirjallisista ihastuksista, jota en koskaan päässyt toteuttamaan. Missasin tosin Bananan huippusuosiovuodet, mutta kun Lontoossa sitten löysin rivin Yoshimoton kirjoja, ostin ne kaikki ja luin kuin henkeni olisi siitä riippunut. Siispä kun huomasin tämän teoksen Book Depositoryssä, minun oli saatava se. Oi sitä iloa, kun ulko-oven ja välioven välissä odotti pahvinen paketti.

Chihiro muuttaa Tokioon opiskelemaan päästäkseen karkuun pikkuruisen kotikaupunkinsa ennakkoasenteita ja juoruja, Chihiro kun on avioton lapsi, jonka äiti on klubin omistaja ja isä bisnesmies. Tokiossa Chihiro tapaa Nobu Nakajiman, joka ensin on vain ikkunatuttavuus. He tervehtivät toisiaan aina nähdessään toisensa ikkunassa. Sitten heidän ystävyytensä muuttuu pikkuhiljaa syvemmäksi, ja pian Chihirolle selviää, että Nakajimalla on jokin todella synkkä salaisuus ja suuren suuri henkinen taakka.

The Lake on yksi parhaista japanilaisista romaaneista joita olen lukenut, ellei paras. Vaikka japanilaiselle romaanille ominaiseen tapaan The Lake on runollinen ja kaunopuheinen, eteerinen ja vähän surrealistinenkin, siinä on sentään selkeä loppu ja loppuratkaisu, asiat eivät jää vain roikkumaan ilmaan. Nakajima on outo, kummallisen näköinen heppu, Chihiro puolestaan täysin normaali, ehkäpä perhetaustaansa lukuunottamatta. Heidän rakkaustarinansa on epätodennäköinen ja kumma, mutta silti hellyyttävä ja erilainen. Esimerkiksi seksillä kirjassa ei retostella lainkaan, mikä lienee melko poikkeuksellista nykyaikana. Pidin siitä, kuinka Nakajima on kirjoitettu ottaen menneisyyden traumat huomioon. Hän on sielukas ja haavoittuvainen henkilö, jonka menneisyys kiinnostaa lukijaa vähintään yhtä paljon kuin Chihiroa. Mukana kirjassa ovat myös Mino ja Chii, sisaruspari, jotka asuvat kauniin, suuren järven rannalla mökkipahasessa. Chiillä on selvännäkijän lahja, ja Mino on muuten vain todella hyvä valmistamaan teetä.

The Lake on kerronnallisesti rauhallinen kirja, jossa on helppo pysyä mukana. Maisemankuvaus on japanilaiseen tyyliin suorastaan maalauksellista. Kun Nakajiman salaisuus sitten lopulta keriytyy auki, se on koskettavaa luettavaa. Tämä on parhainta Yoshimotoa tähän mennessä, ehdottomasti.

8. lokakuuta 2013

Itämaa - Johanna Holmström

Kansi: Safa Hovinen & Jorma Marstio
Asfaltsänglar
Otava
2013
ISBN 978-951-1-26841-3
333 s.
☆☆☆
Oma 

Syyskuussa vietettiin blogeissa osta täysihintainen kirja -päivää, johon minulla ei vielä tuolloin ollut varaa osallistua. Saatuani ensimmäisen Ihan Oikean palkan, päätin kuitenkin antaa vähän jotain takaisinkin ja marssin töiden jälkeen kirjakauppaan. Olen elellyt niin pitkään englanninkielisillä kirjoilla ja Book Depositoryn tarjouksilla, että meinasin pökertyä, kun tajusin, mitä kirjat nykyään maksavat. Kirjastahan on tulossa ihan ylellisyystuote. Onko mikään ihme, etteivät teinit lue, kun kirjat maksavat huomattavasti enemmän kuin tupakka-aski tai vaikkapa mäyräkoira? No mukaan tarttui joka tapauksessa Johanna Holmströmin Itämaa, lähinnä kirkkaanvärisen, massasta erottuvan kantensa vuoksi. Tykkään ajatella itseäni jokseenkin visuaalisena ihmisenä, ja kirkkaan oranssi kansi todella hyppäsi esiin mustanharmaasta kansimerestä etenkin, kun päivät lyhenevät ja pimenevät kauheaa vauhtia.

Itämaa (alkuperäiseltä nimeltään siis Asfalttienkelit) kertoo kahden sisaruksen tarinan. Toinen on Samira, toinen taas Leila. Heidän isänsä on maahanmuuttaja ja äitinsä muslimiksi kääntynyt suomenruotsalainen, tyttäret taas tekevät tasan, mitä tahtovat. Samira on sisaruksista vanhempi ja ajattelee maailmaa aikuisemmin, valveutuneemmin. Hän ei halua samanlaista elämää kuin hänen äidillään on, vaan haluaa päättää itse asioistaan. Niinpä kun isä alkaa tyrkyttämään avioliittoa jonkun hyvän pojan kanssa, Samira päättää karata ja etsiä oman kohtalonsa. Sillä välin tytöistä nuorempi, Leila, vetäytyy hupun suojiin piiloon ja hankkiutuu hankaluuksiin (ainakin jonkinlaisen) ystävänsä Lindan kanssa.

En ole perehtynyt islamiin tai muslimeihin, en osaa arabiaa ja suoraan sanottuna olisin toivonut kirjan loppuun paitsi jonkinlaista arabia-suomi -sanastoa, myös stadin slangi-suomi -sanastoa. Leila on ajan hermoilla ja heittää kavereidensa kanssa läppää, josta paljasjalkainen vantaalainen ei ihan totta saa mitään selvää. Vähän voi toki arvailla, mutta lukemisesta menee maku, kun ei ymmärrä suurinta osaa käytetystä termistöstä. Siinäpä ehkä Itämaan suurin heikkous ja kompastuskivi.

Kirjaa lukiessani odotin jatkuvasti sitä hetkeä, kun kaikki menee todella pahasti pieleen. En tiedä muista tämän lukeneista, mutta minä vähän petyin. Jos alkukielinen nimi lupailee asfalttienkeleitä, niin olisi ollut ihan paikallaan, että joku traagisempikin tapaus olisi sattunut, sen sijaan että vain selitetään (olisikohan kyseessä ollut itseasiassa ainoa termi, joka selitettiin) mitä asfalttienkelit ovat. Siltikin, Itämaa avaa aika hyvin tiettyjä näkökulmia muslimina elämiseen (enkä nyt toki sano, että kirjan tarina on mikään ehdoton totuus, enkä sellaisena sitä pidäkään), rasismiin ja naisen asemaan islamissa. Mukana, joskin sivuosassa, hengaava skin head Piter tuo myös vähän rasistin näkökulmaa, jos sellaista nyt tähän tarvitaan.

1. lokakuuta 2013

ISO - Pekka Hiltunen

Kansi: Marjaana Virta
WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39964-4
413 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

ISO oli yllättävä lukukokemus. Kirja kertoo 37-vuotiaasta Anni Kantosta, joka on 168-senttinen ja 138-kiloinen. Hänellä on kaksi korkeakoulututkintoa, muttei työtä. Hän on rehellisesti suuri, ei mikään pikkupullukka kuten monien "lihavista" kertovien romaanien päähenkilöt, jotka yleensä vielä kaiken lisäksi onnistuvat loppua kohti karistamaan ylimääräiset kilonsa sen sijaan, että tulisivat sinuiksi itsensä kanssa ja oppisivat nauttimaan elämästä sellaisena kuin se on. ISO on kertomus Annista ja Annin koettelemuksista isona ihmisenä maailmassa, jota vaivaa pahan luokan läskihysteria. Kirjan kansiliepeessä lukee, että ISO on syntynyt Hiltusen vuosien aikana keräämistä lihavien ihmisten aidoista kokemuksista ja tutkimustiedoista. Itsellenikin suuri osa kirjan tiedosta tuli uutena, niin tehokkaasti meille läskivihaa tyrkytetään.

Olen suurikokoinen itsekin, en yhtä suuri kuin Anni, mutta iso kuitenkin, ja tunnistin monet Annin tuntemukset hyvinkin henkilökohtaisella tasolla. Oli helppo samaistua päähenkilöön, joka käy läpi samoja asioita, joiden kanssa on joutunut itsekin painimaan ja se teki Pekka Hiltusen kirjasta kiinnostavamman ja joutuisamman lukea. Annin matka ujosta seinillepuhujasta rohkeaksi mielipidepuhujaksi on täynnä hankaluuksia ja korkeita, puuskuttamaan saavia mäkiä. Mukana matkalla on Kerttu Huivi, joka on sympaattinen vanha rouva omine outouksineen ja salaisuuksineen. Pekka Hiltusen kirjassa tulevat esille todella monet olettamukset, joita muilla ihmisillä on meitä lihavia kohtaan. Useimmat elleivät peräti kaikki näistä olettamuksista ovat vieläpä vääriä. Lihavia on helppo väheksyä, se käy ISOssakin selväksi, mutta entäs kun joku suurikokoinen pitäisi ottaa tosissaan?

ISO aiheutti minussa monia tunteita, mutta etenkin voitonriemua, kun valtaisa Anni voittaa itsensä ja pelkonsa. Jokaisella tulisi olla oikeus tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on, ja ISOssakin on muutamia ihmisiä, jotka sietäisivät joutaa, kuten Leipäsen myymäläpäällikkö. Annin sisäiset taidot jäävät monilta huomaamatta hänen suuren kokonsa vuoksi. Iso on ehdottoman hyvä kirja kaikille, jotka tunnustavat joskus väheksyneensä lihavia ja sellaisille, jotka ovat joskus miettineet, miltä se tuntuu. Toivon, että laihatkin lukisivat tämän ja ymmärtäisivät, että ihmisiä mekin olemme, suurempia ja pehmoisempia vain, paremmin varustautuneita elämän iskuja vastaan. Toivon myös, että ISO saa monet miettimään asioita uudemman kerran ja heittämään romukoppaan vanhentuneet asenteet. Eivät kilot määritä kenenkään ihmisarvoa, sen todistaa Anni Kantto.

25. syyskuuta 2013

Avioliittosimulaattori - Veera Nieminen

Kansi: Timo Mänttäri
Tammi
2013
ISBN 978-951-31-7420-0
267 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Veera Niemisen esikoisteos Avioliittosimulaattori kertoo Ainosta, joka kohtaa messuilla Jussin, ja se on menoa ensisilmäyksestä saakka. Aino ja Jussi elävät ensihetkistä saakka lähes täydellisessä symbioosissa ja tuntuvat täydentävän toisiaan kaikin mahdollisin tavoin. Koittaa kuitenkin aika, jolloin Ainon on kohdattava Jussin perhe. Niinpä Aino muuttaa Jussin kotitilalle varsinaissuomeen kuukauden koeajalle. Jussin perhe tuleekin Ainolle - joka on puhelias ja suorasuinen karjalalaisnainen - suurena yllätyksenä, ja vähän järkytyksenäkin.

Nieminen on rakentanut Jussista unelmien miehen. Suuren, hellän, voimakkaan, raskaita töitä tekevän, auringossa ahavoituneen ja vähin sanoin, mutta väkevästi rakastavan. Jussin kotitilalla asuu Jussin isä Unto sekä tämän veli Erkki, ja Jussia rutkasti nuorempi pikkuveli Jaakko, jonka synnyttämiseen Jussin äiti menehtyi. Joen perheessä on melkoisesti luurankoja kaapeissa, aika tuntuu pysähtyneen niille sijoilleen, eikä perheessä turhia mölistä, sen Aino saa kokea jo ensihetkistä saakka.

Avioliittosimulaattori on hauska. Siis hirnumista aiheuttavan hauska. Tilannekomiikkaa ei todellakaan puutu, kun suulas Aino kohtaa paikalleen jämähtäneet vanhat ukot, jotka ovat tottuneet tekemään asiat tasan yhdellä tavalla eikä siitä ole poikkeamista. Mukavaa vaihtelua ukkojen tuppisuumaisuuteen tuo perheen luona kodinhoitajana vieraileva Kaisa, huumorintajuinen ja kohtelias teinipoika Jaakko sekä Ainon ja Jussin keskinäiset touhuilut. Mikään rietas kirja tämä ei ole, seksiä on muttei sen kuvailua. Esiin tulevat myös rakkauden mukanaan nostattamat tunteet, epävarmuus ja pelko menettämisestä, vähän mustasukkaisuuttakin, vaikkakin ihan tosi vähän.

Tässä on oiva välipalaromaani. Nopea- ja helppolukuinen, hauska ja lähestulkoon pelkästään hyvää mieltä aiheuttava. Lukisin ehdottomasti Niemeltä muutakin, huumori tässä on todellakin kohdillaan!

24. syyskuuta 2013

Missä olet, Bernadette? - Maria Semple

Kansi: Sinem Erkas
Where'd You Go, Bernadette?
Gummerus
2013
ISBN 978-951-20-9087-7
322 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Missä olet, Bernadette? kertoo nimensä mukaisesti Bernadettesta, joka katoaa. Kirja koostuu useista dokumenteista, joiden kirjoittajia ovat Bernadetten perhe, ystävät ja naapurit, sekä satunnaiset muut. Varsinainen kertoja kirjassa on Bernadetten tytär Bee, joka kaikki asiakirjat on koonnut yksiin kansiin selvittääkseen, mihin hänen äitinsä on oikein kadonnut.

Kirja maalaa hyvin kuvan Seattlesta, jossa Bernadette Fox perheineen asustaa. Ihmiset ovat arkisine ongelmineen ja käyttäytymishäiriöineen perin omalaatuisia ja tavallisia, mutta myös hauskoja. En muista koska olisin viimeksi kirjan vuoksi nauranut bussissa ääneen, siellä kun nauramisen kynnyt on jonkin verran kotioloja korkeampi. Silti, kaiken taustalla on vakavakin kertomus naisesta, joka on masentunut luomuksensa menettämisen vuoksi sekä tämän naisen läheisistä, jotka yrittävät parhaansa mukaan sopeutua kaikkeen mitä perheen sisällä ja lähipiirissä tapahtuu. Bernadette on melko ekstravagantti persoona siinä mielessä, että hän antaa helposti periksi mieliteoilleen ja toteuttaa hulluimpiakin ideoitaan. Been mielestä hän on silti maailman paras äiti.

Kirjassa puhutaan paljon perhesuhteista ja vanhempien työtaakan vaikutuksesta niihin. Been isä Elgie on aina töissä, usein öitäkin, ja se rasittaa Beetä. Huumorin varjolla Semple onnistuu tuomaan esille vakavia aiheita, joista yleensä kirjoitetaan vain painavia ja raskaita kirjoja, joiden lukeminen saa mielen pahoittumaan ja arjen tuntumaan synkältä. Joitakin asioita kirjassa ei käsitelläkään sitten lainkaan, sillä varjolla että kertoja on Bee eikä Been haluta tietävän näitä juttuja. Kuten vaikka Elgien syrjähyppy, joka sai ainakin minun mielenkiintoni lopahtamaan hetkeksi.

Missä olet, Bernadette? on erikoinen kirja aihepiirinsä, miljöönsä ja henkilöhahmojensa vuoksi. Bernadette Fox on ensimmäisiä menestyneitä naisarkkitehtejä ja hän on voittanut nimekkään palkinnon sekä ollut vihreän rakentamisen etukärjessä, Elgie on Microsoftilla töissä ja kehittelee Samantha 2 -projektia, ja Bee puolestaan on älykäs ja menestyvä koulussa, huolimatta syntymästä vaivanneesta sydänviasta (joka tosin on sittemmin parantunut, mutta jolla saa edelleen joitakin bonuksia, kuten John Green sen asetteli). Bernadette katoaa vasta kirjan loppupuolella ja löytyykin kohtalaisen pian ja koko alkukirjan ajan rakennetaan matkaa Etelämantereelle, jossa kirjan loppuhuipennus sitten tapahtuu. Kaikki tämä (Etelämanner varsinkin) oli uutta ja virkistävää, ja sai minut hyvälle tuulelle.

15. syyskuuta 2013

Taivaslaulu - Pauliina Rauhala

Gummerus
2013
ISBN 978-951-20-9128-7
284 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Tapa, joka minulla yleensä on kirjoja lukiessani, on sellainen että koitan eristäytyä kulloisenkin teoksen suhteen muusta maailmasta. Siis olla lukematta muita arvosteluja / lehtijuttuja / muita juttuja ennen kuin olen lukenut itse kirjan, jotta mikään ei vaikuttaisi mielipiteeseeni. Tällä kertaa se oli astetta hankalampaa, sillä Taivaslaulu nostatti ilmestyttyään melkoisen äläkän, pääsipähän Ilta-Pulun otsikoihinkin vielä melko sensaatiohakuisin otsikoin (sellaisia ne Ilta-Pulut ovat, minkäs sille mahtaa). Olin ehtinyt pyytää tätä kirjaa jo Gummerukselta, ennen kuin näin lehden otsikon, ja hetken mietin, onko minusta sittenkään tähän. Vilkaistuani Kirsin kirjanurkan arvostelua tästä ja koko sen pitkää kommenttirimpsua, minua vähän pelotti edes aloittaa. Nyt se on kuitenkin luettu, ja sen verran olen jo tapojeni orja, että ajatukset on pakko saada päästä ulos ennen kuin saan seuraavaa aloitettua.

Päätin lukea Taivaslaulun sellaisena kuin se on, muodostamatta mielipidettä aiheesta, josta se kertoo. Rakkaustarinana se on ilmiömäinen, sillä harvoin rakkausromaaneiden pariskunnat ovat viimeiseen saakka yhtä uskollisia toisilleen kuin Aleksi ja Vilja ovat. Molemmat ovat valmiit uhraamaan toisen eteen niin paljon enemmän kuin keneltäkään koskaan voisi pyytää ja ihan meinasi itku tulla, kun Aleksi osoittautuu sanojensa mittaiseksi mieheksi. Viljan tuskailut jatkuvasti laajentuvan perheen kanssa tuntuvat aidoilta ja masentuneisuuden, ahdistuneisuuden, surun ja voimattomuuden tunteet on kuvattu niin hyvin, että ne tuntee melkein itsekin, varsinkin jos kokemusta sellaisesta on. Vilja tekee kaikkensa rakastaakseen kaikkia lapsiaan niin kuin hyvä äiti ainakin, mutta pikkuhiljaa hänen voimansa ehtyvät parhaista yrityksistä huolimatta. Miten sellaista kestää, kun ei ole voimia tehdä sitä, mitä kaikkein eniten koko maailmassa haluaisi? Moneen otteeseen jo odotin, että Aleksi saisi kitisevästä Viljasta tarpeekseen (sehän nykymaailman malli on, eikös?) ja lähtisi tiehensä, varsinkin kun Viljan näkökulmasta kerrotuissa kohdissa koittivat ne kaikkein myrskyisimmät ajat. Aina vain yllätyin positiivisesti.

En pidä kirjoista, joita täytyy tulkita. Se lienee tullut tässä jo selväksi. Siksipä minua ainakin alkuun ärsytti aivan mahdottoman paljon, kun Viljan tekstiosuudet on kirjoitettu niin runollisesti, että oksat pois. Kirja ei kuitenkaan ole kauttaaltaan tällaista höpöhöpöä, vaan blogitekstit, Aleksin kertomukset ja lasten näkökulmasta kuvatut pätkät tuovat kirjaan tasapainoa, joka auttaa jaksamaan Viljan osuuksien ylitse. Aleksi on kirjassa selvästi se järjen ääni, mies joka koittaa pitää sortuvan hiekkalinnan kaikin voimin kasassa. Lasten suulla kuvatut pätkät "nyt nää nuket lähtis seuroihin..." tuovat nostalgisen tunnun kirjaan, niinhän sitä itsekin pienenä leikittiin, asiat olivat yksinkertaisia ja kaikki vain tapahtui eikä syitä liiemmin ihmetelty. Seuroille mennään mekossa, joka peittää polvet ja olkapäät, koska se on sopivaa. Ja ne blogitekstit. En olisi arvannut niiden kirjoittajaa kuuna kullanvalkeana, ja kommentitkin olivat sopivan hajanaisia ja edustivat kaikkia näkökulmia. Trollit tosin puuttuivat, joku sellainen olisi tuonut blogipätkiin vieläkin enemmän realistisuutta.

Taivaslaulu on kaunis kertomus miehestä ja naisesta, jotka koettavat selvitä yhdessä niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Juuri jotain tällaista voimaannuttavaa ihminen aina silloin tällöin tarvitsee, kiitos vain Pauliina Rauhala. <3

12. syyskuuta 2013

Vastavirta - Kat Falls

Ulkoasu: Terhi Haikonen
Rip Tide
Tammi
2011
ISBN 978-951-31-5507-0
339 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Veden alla -arvostelu

Vastavirta jatkaa siitä, mihin Veden alla jäi. Pääosiin palaavat jälleen Ty ja Gemma, joka on kehittänyt paniikin vedenalaista maailmaa kohtaan ja joutunut siksi muuttamaan kauppa-asemalle. Vähänpä hän tietää, mistä hänen näkemänsä aaveet ovat peräisin. Vastavirta esittelee uuden kansanosan, joka vilahtaa kyllä ensimmäisessäkin osassa, mutta pääsee kunnolliseen asemaan vasta tässä toisessa, nimittäin syrjiksi nimitetyt ihmiset, joilla ei ole sijaa Yhteisössä. Tyn vanhemmat ovat päättäneet myydä satoaan syrjille, eivätkä kaikki tahot katso tätä hyvällä. Niinpä kenellekään ei tule yllätyksenä (paitsi ehkä vähän), kun syrjät kaappaavat Tyn vanhemmat ja vievät merilevälastin aikomattakaan hyvittää siitä mitään. Tästä alkaa Tyn epätoivoinen kamppailu auktoriteetteja ja syrjien häiriintynyttä järjestelmää vastaan löytääkseen vanhempansa. Myös Gemman veli Hämy palaa tässä kirjassa, eikä yhtään sen hurmaavampana kuin edellisessäkään osassa.

Vastavirta on hutiloidummin kirjoitettu kuin Veden alla. Niin sanotut kova-scifi-elementit jäävät unholaan, sillä vaikka uusia laitteita ja rakennelmia esitellään, niiden kuvaus ei ole lainkaan niin tarkkaa ja teknistä kuin ensimmäisessä osassa. Alussa tuntui, että Falls oli unohtanut, että "happinestettä" kutsutaan kirjassa Liquigeniksi, ja sitä ainakin minusta kuvailtiin tarpeettomasti, sillä ensimmäisen osan lukeneet taatusti tietävät mitä Liquigen on, onhan se sentään sen verran suuressa osassa ensimmäisen osan juonikuvioita.

Gemma on, jos mahdollista, vielä ärsyttävämpi kuin edellisessä osassa, sillä hän on kehittänyt täysin uusia neurooseja valiteltavaksi. Silti, loppua kohden jännitys tiivistyy sen verran ja Gemmankin oikutteluille selviää sen verran hyvä syy, että annoin hänen ärsyttävyytensä vielä tämän kerran anteeksi. Ty pysyy urheana (tai tyhmänrohkeana, miten sen haluaa nähdä) ja vikkelä-älyisenä tässäkin kirjassa, mutta jotkin sukelluskohtaukset jäivät hämäämään. Kylmä huomioidaan edelleen, mutten todella usko, että merenpohjasta on mahdollista sukeltaa pintaan ilman Liquigenia tai happilaitteita, puhumattakaan siitä, ettei kenelläkään ollut märkäpukua yllä. Joitakin epärealistisuuksia sallittakoon, kun kyseessä on kuitenkin fiktiivinen kirja, mutta todella realistisen ensimmäisen osan jälkeen odotukset olivat kyllä korkeammalla.

Tämän kirjan loppujen lopuksi pelasti viimeiset viitisenkymmentä sivua. Kirja ei ollut siihen saakka siis mitenkään huono, mutta parhaimmillaankin keskinkertainen. Lopussa ihmisten toisilleen osoittama solidaarisuus ja lähimmäisenrakkaus (jos siitä nyt voi puhua) saivat kyyneleet kihoamaan silmiin täpötäydessä ruuhkabussissa keskellä Vantaata, sen verran voimakas tunnelataus loppuun oli saatu. Vastavirta olisi ehdottomasti yltänyt viiteen tähteen, jos se olisi pitänyt yllä ensimmäisen osan asettamaa teknistä tasoa, sillä ilman hyvälle scifille ominaista teknistä höpötystä se jäi vähän laihanlaiseksi. Tyttöjen ja poikien välisestä riiustelusta osaa kirjoittaa kuka tahansa ja näitä tarinoita riittää hyllymetritolkulla.