29. elokuuta 2013

Punaisten kyynelten talo - Terhi Rannela

Kansi: Tuija Kuusela
Karisto
2013
ISBN 978-951-23-5702-4
257 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kuulin tästä kirjasta ensimmäisen kerran itseasiassa suoraan Terhiltä itseltään hänen vieraillessaan kirjastossa, jossa olin työharjottelussa. Kiinnostuin, koska kukapa ei kärsimyksestä kiinnostuisi, ihmiset kun ovat sellaisia. En ollut aiemmin perehtynyt Kamputsean historiaan, mitä nyt fanittanut Angelina Jolieta jo pienenä ja sitä kautta kuullut että jotakin kamalaa sielläkin päin maailmaa on tapahtunut. Silti, valmistauduin tämän kirjan lukemiseen vain tutustumalla Wikipedia-artikkeliin punakhmereistä ja siihen liitettyihin artikkeleihin henkilöistä ja maan historiasta.

Kirja on jaoteltu osiin, ja jokainen luku on kuvattu jonkin yksittäisen avainhenkilön näkökulmasta. Ensimmäisen osan kertojina ovat Äiti (jonka hahmo perustuu ilmeisesti Chan Kim Srunin henkilöön) ja Tytär, myöhemmin mukaan tulee Mieskin, eivätkä Äiti ja Tytärkään pysy samoina. Kirjassa käydään läpi punakhmerien hallinnon vaiheita, tutustutaan vähän S-21:n toimintaan ja loppupuoliskossa seurataan vallankumouksen seurauksia ihmisten arkielämään. Pidin erityisesti kirjan jatkuvuuden tunteesta, siitä että vaikka mitä tapahtuisi, elämä ei lopu kuin seinään, vaikka siltä saattaa tuntuakin. Pidin myös tavasta, jolla kirja kerrotaan oikeiden (tai oikeantuntuisten) henkilöiden silmien läpi. Nämä henkilöt eivät kuitenkaan ole mitään suurmiehiä ja -naisia, vaan perusjanttereita, sellaisia kuin minäkin.

Ihan eripaljon tykkäsin kuitenkin Miehen kertomuksista. Hän on ilmeisesti värvääntynyt punakhmerien joukkoihin jo huomattavan nuorena ja joutunut puolueen nimissä tekemään todella hirveitä tekoja. Painajaiset vaivaavat häntä ja ratkaisuksi hän on löytänyt alkoholin. Koskettavin hetki kirjassa on mielestäni se, kun Maolle (Mies) tarjoutuu tilaisuus päästää irti henkisestä tuskastaan. Uskomattoman voimakas kohtaus.

Historiallisista tosiasioista lienee hankala kirjoittaa, eikä kirjan ensimmäinen osa vedä ehkä mukaansa ihan niin paljoa, kuin loppuosa. Silti luin mielenkiinnolla alusta saakka, vaikka tiesin että huonostihan tässä käy. Länsimaalaisen psyyke ei kestä surullisia loppuja, ei ainakaan meikäläisen. Kirjasta tulee ilmi selvästi, että vaikka vallankumoukselliset äärimaolaiset onkin syösty vallasta ja vaikka kansalla on nyt ainakin vähän paremmin asiat - ketään ei kärrätä pakkotyöleireille eikä perheitä hajoteta, lapsia kielletä kutsumasta vanhempiaan äideiksi ja isiksi - niin tuollaisen kansanmurhan aiheuttamat traumat ovat sellaisia, jotka eivät lähde vain sillä, että valta vaihtuu. Punaisten kyynelten talo on hieno kirja, joka sisältää voimakkaita kohtauksia ja mielenkiintoista historiankuvausta. Kerrankin kirja, joka yltää oikeasti kansiliepeen kehujen tasolle.

27. elokuuta 2013

Vadelmavenepakolainen - Miika Nousiainen

Kansi: Rasmus Snabb
Otava
2007
ISBN 978-951-1-24681-7
270 s.
☆☆☆
Oma

Miika Nousiaisen kasvot tulivat tutuiksi Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmasta. Miellyttävän näköinen mies, joka toimittaa hyviä vitsejä rauhallisella ja tasaisella äänellä.Vadelmavenepakolaista on kehuttu ennen ja jälkeen monia kertoja ja olen kokenut, että elämästäni puuttuu jotain, kun en ole tätä lukenut. No, ei puuttunut.

Vadelmavenepakolainen kertoo Mikko Virtasesta, joka on omien sanojensa mukaan kansallisuustransvestiitti ja haluaisi olla suomalaisen sijaan ruotsalainen. Hinnalla millä hyvänsä. Hän viettää kaikki joulunsa Thaimaan aurinkorannoilla, ihaillen läheltä ja kaukaa ruotsalaisten täydellisyyttä kaikessa mihin he ryhtyvät. Jokin pikkuseikka (tilaisuus tekee varpaan, sanoo avopuolisoni, no, niin) saa Mikon notkahtamaan reunan ylitse, ja ennen kuin kukaan ehtii kissaa sanoa, hän on matkalla kohti ruotsalaista täydellisyyttä.

En osaa lukea kirjoihin sen suurempia merkityksiä. Inhosin koulussa kaikkia analyysin kirjoittamisia ja vastaavia, koska olen suomalainen ja suomalainen sanoo asiat niin kuin ne ovat (tai siis, ainakin jos on pohojammaalta) enkä muutenkaan tykkää kaivella merkityksiä sanojen takaa. Ehkä Vadelmavenepakolainen on jokin suurikin poliittinen teos enkä vain ymmärrä sitä, mutta noin niin kun maallikkolukijana se jätti meikäläisen melko kylmäksi. Mikko on outo mies, hullukin jopa, joka ei kaihda mitään keinoja saavuttaakseen päämääränsä - ruotsalaisuuden. Hän ei myöskään kärsi tekojensa seurauksista mitenkään, ainakaan henkisesti. Ja mitä sitten, kun Mikko saavuttaa sen, mitä haluaa? Mieleen tulee vähän Madame Bovary, tuo raivostuttava nainen, joka ei vain osaa olla tyytyväinen siihen, mitä hänellä on.

Luin kun tätä niin paljon kehuttiin, mutten kyllä kehu tätä eteenpäin. Ruotsia tuossa kyllä oppi, pisteet siitä, ja vähän naapurimaan historiaakin. Nyt kohti mielenkiintoisempia kirjoja! (Ja hei, kirjoitin tämän silläkin riskillä, että minä nyt olen suomalainen juntti, joka ei vaan tajua, tai ei ainakaan yhtä hyvin kuin ruotsalainen tajuaisi! :D)

23. elokuuta 2013

Valkea kuin lumi - Salla Simukka

Kansi: Laura Lyytinen
Tammi
2013
ISBN 978-951-31-7124-7
237 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Punainen kuin veri -arvostelu 

Valkea kuin lumi jatkaa Lumikki Anderssonista kertovaa trilogiaa. Lumikki on lähtenyt edellisessä osassa kuvattujen kauhujen muistoja karkuun lomalle Prahaan, jossa aurinko lämmittää luita. Jo lomansa alkutaipaleella hän kuitenkin törmää nuoreen naiseen joka esittäytyy Zelenkaksi - ja Lumikin sisareksi. Zelenka haluaa tutustuttaa Lumikin perheeseensä. Samaan aikaan toisaalla kaupungissa Jiři Hašek saa tehtäväkseen tutkia erästä kulttia, jossa on tekeillään jotain outoa.

Kaikenlainen jeesustelu aiheuttaa minussa yleensä vaistomaisen ja välittömän inhoreaktion, ja niinpä vähän säikähdin, kun Valkea kuin lumi sisältää jo kohtalaisen alussa pätkän jonkinlaista rituaalitekstiä jossa jeesustellaan. Pian kuitenkin selvisi, että kyseessä oli kultti, ja yhtäkkiä kiinnostukseni heräsi. Olen ollut pitkään käärmeissäni HelMet-kirjastoille, kun kokoelmassa on edelleen vain yksi ruotsinkielinen kappale Haruki Murakamin Undergroundia - teosta, joka sisältää Tokion kaasuiskun uhrien ja tekijöiden haastatteluja. Kulteissa on muutenkin jotakin äärettömän mielenkiintoista, etenkin siinä, miten joku yksi henkilö voi saada totaalisen vallan joukkoihin muita ihmisiä, eikä kenelläkään soi hälytyskellot missään vaiheessa. Käyttäytymistiede olisi oikeasti varmaan mielenkiintoinen ala. Silti, kun kirjassa ohimennen mainittiin juuri Tokion kaasuiskun toteuttanut Aum Shinrikyo sekä muita kultteja, kiinnostukseni heräsi.

Lumikki on päässyt synkistelevästä Lisbeth Salandermaisuudestaan tässä kirjassa, ainakin vähän, ja alkaa muistuttaa vähän enemmän tavallista teinityttöä rakkaushuolineen (olkoonkin, että rakkauden kohde on vähän epätavanomainen, vaikkei huonolla tavalla). Valkea kuin lumi muistuttaa vauhdikkuudeltaan muutenkin enemmän elokuvamaista jännäriä kuin aiempi osa ja Simukka on todellakin kunnostautunut takaa-ajokohtausten kirjoittajana. Varsinkin loppua kohti teki mieli jo pomppia riviltä toiselle, että olisi selvinnyt kuinka lopussa käy. En pomppinut. Ainakaan paljoa.

Kirjan ulkoasu jatkaa samaa linjaa ensimmäisen osan kanssa, mutta vaikuttaa jotenkin vähän hutiloidummalta. Ehkä ne rapisevat sivunreunat tuovat oikeasti lukukokemukseen Sitä Jotakin, muttei niitä ehtinyt tätä lukiessa juuri kaipailemaan. Valkea kuin lumi on selvästi edeltäjäänsä parempi, ja vaikka vähän odotin, että tässä olisi ollut jokin yhteys pahisten osalta ensimmäiseen kirjaan, en jäänyt sitäkään kaipailemaan loppuhuipennusta lukiessa. Noinkohan kolmas osa saa sitten jo ne viisi tähteä, mihin tämä ei ihan vielä yltänyt? Usko on ainakin tältä puolelta vahva, ja ehkä Lumikin hahmokin lopullisesti aukeaa viimeisessä kirjassa. Kysymyksiä Lumikki ainakin on herättänyt pitkin matkaa.

21. elokuuta 2013

Piraijakuiskaaja - Annukka Salama

Kannen kuva: Sarah Lee
Graafinen suunnittelu: Niina Yli-Karjala
WSOY
2013
ISBN 978-951-0-39747-3
377 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale
Käärmeenlumoojan arvostelu

Toisesta osasta on aina hankala kirjoittaa arvostelua. Spoilereita pitäisi koittaa välttää, mutta joistain asioista ei voi puhua pilaamatta ykkösosasta jotakin. Joten jos et ole vielä lukenut Käärmeenlumoojaa, en suosittele, että jatkat tämänkään lukemista tämän pidemmälle. En voi luvata mitään, saatan spoilata ihan huomaamattanikin jotain.

Piraijakuiskaaja jatkaa siitä, mihin Käärmeenlumooja jäi. Päähenkilöinä ovat edelleen Unna ja Rufus, sekä uusina tuttavuuksina Eden ja Nemo, jotka tuovat raikkaan tuulahduksen kirjaan. Piraijakuiskaaja ei silti minusta ole ihan niin vahva veto, kuin Käärmeenlumooja oli, mutta mielentilalla ja uskoakseni myös kuukautiskierron vaiheella saattaa olla vaikutusta tällaisiin juttuihin. Unna ja Rufus alkavat olla jo vähän ällöjä (anteeksi vaan kaikille vastarakastuneille, mutta te olette), muttei uusi suhde sentään onneksi ihan ruusuilla tanssimista ole. Kirjan alussa Unnalle siis selviää, että vastaus biologisia vanhempia koskevaan kysymykseen löytyy ulkomailta, Kaliforniasta, ja sopivasti Joonekin saa levytysdiilin samasta paikasta, joten jengi lähtee lomalle aurinkorannoille. Lentokoneessa he törmääväät Edeniin ja Nemoon, sisaruspariin, joista toinen on kameleontti (Nemo, koska naisethan eivät voi olla faunoideja, paitsi Unna) ja toinen on muuten vaan ihan tosi hyvässä yhteydessä vesielementtiin. Jengin ja sisarusparin yhteinen taival ei ala ihan mutkattomasti, kun Nemo äkkää Rufuksen tarkimmin (ja toisiksi tarkimmin) varjellun salaisuuden, nimittäin miehen voimaeläimen. Kanssakäymistä ei kuitenkaan voi välttää, joten alkuvälienselvittelyn jälkeen miesten on tultava toimeen keskenään.

Parasta Piraijakuiskaajassa on meren kuvaus, Edenin ja Nemon läheinen suhde veteen ja vedeneläviin, sekä se, että kirjassa kirjoitetaan välillä muidenkin, kuin Unnan näkökulmasta. Unna alkaa pidemmän päälle käymään jo vähän hermoille, kun tyttö alkaa tottua parisuhteeseensa ja kiukuttelee milloin mistäkin. Unnan itsenäisyys ja omapäisyys tulevat hyvin esille hänen ottaessaan Rufuksen kanssa yhteen. Surffikohtaus on parhautta, samoin tiivistunnelmainen äksöni, jota olisi voinut ehkä olla enemmänkin. Ehdin lukea Piraijakuiskaajasta yhden arvostelun ennen kuin sain käsiini itse kirjan (en tosin muista kenen arvostelusta oli kyse :/) jossa puhuttiin Ronnin hahmon avaamisesta. En nyt tiedä siitä, mutta oli kiva nähdä, ettei Ronnikaan ole yksin tuomittu kuolemaan. Joku spoilasi kirjan parhaan vitsinkin. Piru. Ei pitäisi lukea arvosteluita ennen itse kirjaa!

Salama rakentaa taas hyvän, tiiviin lopun, joka jättää kieli pitkällä odottamaan seuraavaa osaa. Jos siitä vielä jätetään luontoaktivistipaasaukset (vaikka niilläkin on toki paikkansa ja istuvat sinällään ihan hyvin tuonne, onhan Nemo sentään jonkinlainen aktivisti) vähemmälle ja keskitytään faunoidiräiskintään ja -romantiikkaan, niin hyvä tulee! Ei tämäkään kirja huono ollut, eikä edes keskinkertainen, mutta näin pian Käärmeenlumoojan jälkeen se jäi vertailussa kakkoseksi, siksi siis vaan neljä tähteä tällä kertaa. Sortsen.

Niin ja Annukka, vipinää pöksyyn sen kolmososan kanssa! ~.n <3

13. elokuuta 2013

Th1rteen R3asons Why - Jay Asher

Kansi: Christian Fuenfhausen
(Kolmetoista syytä, Otava, 2014)
Razorbill
2007
ISBN 978-1-59514-171-2
288 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Jay Asher on nuorten diplomilistalla, muttei tällä kirjallaan, koska tätä ei ole suomennettu (toim. huom. Onpas!). Ihmettelenpä vain miksi, kun juuri tällaisia kirjoja teinien pitäisi lukea, Sinä ja minä sitten joskus -kaltaisten hömppä-Facebook-ihkutuskirjojen (lukematta paska, vai mitä ~.n) sijaan. Ei tästä hyvä mieli tule, mutta asia on tärkeää. Thirteen reasons why kertoo Hannah Bakerin tarinan aavemaisena kaikuna C-kasettien muodossa. Clay Jensen palaa eräänä surkeana päivänä koulusta kotiin ja löytää oveltaan paketin, jossa ei ole palautusosoitetta eikä muutakaan indikaatiota siitä, kuka sen hänelle on lähettänyt. Innoissaan hän avaa sen vain löytääkseen sisältä seitsemän C-kasettia, jotka on numeroitu 1-13, viimeisen kasetin toisen puolen jäädessä tyhjäksi. Ainoa kasettisoitin, joka Clayn perheellä vielä on löytyy autotallista, joten Clay suuntaa sinne ja kuuntelee ensimmäistä kasettia vain todetakseen, että ääni nauhalla kuuluu itsemurhan tehneelle Hannah Bakerille, joka kertoo nyt - kuolemansa jälkeen - kolmetoista syytä siihen, miksi teki mitä teki. Jos on yksi kasettien saajista, on listalla, onneksi olkoon.

Asher on kirjoittanut kirjan hyvin jännärimäisesti. Clay ottaa kasetit ja varastaa kaverinsa kannettavan kasettisoittimen, kävelee pitkin pikkukaupunkia, jonka hän ja Hannah ennen jakoivat, ja kuuntelee Hannahin tarinaa, jossa revitään kulissit alas ja paljastetaan ihmisten todelliset motiivit. Kirja etenee luvuittain, ja jokainen kasetinpuoli muodostaa yhden luvun, sillä se sisältää yhden syyn Hannahin lopulliseen päätökseen. Täytyy myöntää, että mietin alkuun josko syyt todella ovat ensimmäisen tavoin "pussasit minua, sitten leveilit, juorut lähtivät leviämään ja nyt minulla on maine", sillä saa olla aika herkkähipiäinen, että tuollaisesta tappaa itsensä. Thirteen reasons why näyttää kuitenkin tehokkaasti, miten pienilläkin teoilla on vaikutuksensa, ja kuinka jokainen teko vaikuttaa suurempaan kokonaisuuteen. Useimmat kirjan kolmestatoista ihmisestä eivät edes tajunneet tekevänsä jotain paljon pahempaa kuin vain vähän kiusaavansa.

Kirjaan oli aluksi vähän hankala päästä kiinni, sillä taustalla juoksee jatkuvasti Hannahin tarina yhtenä kokonaisuutena, ja sen päälle (tai väleihin, miten vain) on kirjoitetty Clayn reaktiot ja tekemiset. Kun tähän kerrontatyyliin tottuu, kirja saa ihan uusia ulottuvuuksia. Clay käy paikoissa, joista Hannah puhuu, kertoo omia muistojaan näistä paikoista ja miettii, miten olisi voinut vaikuttaa Hannahin elämään toisin. Kirja puhuu koulukiusaamisen todellisista vaikutuksista ja itsemurhan vaikutuksesta itsemurhan tehneen lähimmäisiin ja yhteisöön. Kirjan aavemaisuus kuolleen tytön äänen kertoessa tarinaansa on rakennettu kauniisti ja ehjästi. Hannah on ihan tavallinen tyttö, jonka elämä on kuin pieni lumipallo, joka vyöryy alas vuorenrinnettä, keräten mukaansa voimaa ja massaa, kunnes Hannah ei enää pääse loukusta ulos.

Kirjastotyöläisenä, ja erityisesti, kun kirjasto sijaitsee peruskoulun yhteydessä, otan tällaiset kirjat vakavasti. Aikuisen rooli ei ole tässä kirjassa suuren suuri, mutta se on siellä, ja kuten yleensä, taaskaan aikuisesta ei ole mitään hyötyä, vaikka avunpyyntö on selvä. Kiusaaminen, masennus ja itsemurha ovat kaikki äärettömän vakavia asioita, ja Hannahkin olisi hyötynyt yhdestä terveestä ihmissuhteesta aikuiseen. Toivottavasti Asherin Sinä ja minä sitten joskus kerää sen verran suosiota, että tämäkin käännetään suomeksi. Olisi nimittäin todella sen arvoinen kirja.

12. elokuuta 2013

Käärmeenlumooja - Annukka Salama

Kansi: Niina Yli-Karjala
WSOY
2012
ISBN 978-951-0-40022-7
330 s.
☆☆☆☆☆
Oma

Sain tuossa aikaisemmin päivällä luettua Routasisarukset ja hetken mietittyäni nappasin lukupinosta seuraavaksi käteeni tämän. Neljä ja puoli kissan ja koiran kanssa sängyssä loikollen vietettyä tuntia myöhemmin olen jälleen tässä. Jos ihan totta puhutaan, niin en aluksi meinannut millään uskoa, että tämä kirja voisi olla hyvä. Katselin sitä diplomilistan saatuani kirjaston hyllystä, eikä ensimmäisen painoksen kansi oikein vakuuttanut, eikä varsinkaan sitten, kun päähenkilönä on Unna joka skeittaa (voitteko kuvitella) ja kun mielen perukoilla pyörii vieläkin sellainen vähän ontuvasti parkouria harrastava tyttö, joka esiintyy Käärmeenlumoojasta tehdyssä kirjatrailerissa. Luin kuitenkin Morren arvostelun tästä kirjasta ja päätin sitten itsekin skeittailuista huolimatta antaa tälle mahdollisuuden.

Pääosassa Käärmeenlumoojassa on siis 16-vuotias Unna, joka on epäinhimillisen ketterä. Hän tietää itsekin olevansa oravalle jotain sukua, sillä tykkää maantasoa mieluummin nukkua puussa eikä oikein viihdy sisätiloissa. Hän törmää skeittipuistossa ensin inhottaviin nulikoihin, ja sitten myöhemmin kuin sattuman kaupalla Rufukseen, joka ei ole ihan ihminen itsekään. Rufus on mieletön lihasmöhkäle mieheksi, jolla on valtava määrä punaisia rastoja ja tatuointeja, palava katse ja savuinen ääni, ja joka pitää mielenkiintoista seuraa kämppiksinään. Unna pääsee tutustumaan muihinkin tyyppeihin, joiden hän pian oppii kutsuvan itseään faunoideiksi, ihmisiksi, joiden voimista yli puolet tulee joltakin voimaeläimeltä.

Ihan ensiksikin on sanottava, että Annukka Salaman tapa käyttää todella vapautuneesti kieltä oli piristävää kaikkien tarkkojen muotosääntöjen mukaan kirjoitettujen kirjojen jälkeen. Murteen käyttäminen, tietynlainen asenne puheessa ja kirosanatkin ovat kaikki löytäneet paikkansa ja tekevät kirjan hahmoista aina vain uskottavampia, kun jokainen puhuu vähän omalla tyylillään, muttei kuitenkaan ylilyödysti. Lisäksi tapa, jolla kirjan pojat viljelevät ronskia huumoriaan oli mieletön, enkä muista nauraneeni näin paljoa ihan hetkeen. Käärmeenlumoojasta huomaa, että se on kirjoitettu ihan oikeasti kohdeyleisölleen. Tämä saattaisi saada aika paljon sellaisiakin nuoria lukemaan, joita se ei harrastuksena muuten juuri kiinnosta.

Käärmeenlumooja oli hauska, vähän vatsanpohjaakin kutkuttava lukukokemus, enkä malta odottaa, että saan jostain käsiini sarjan seuraavankin osan. Seuraavassa osassa seikkaillaan käsittääkseni ulkomailla?

Routasisarukset - Eija Lappalainen & Anne Leinonen

Kansi: Sami Saramäki
WSOY
2011
ISBN 978-951-0-37777-2
398 s.
☆☆☆
Arvostelukappale

Routasisaruksissa oli poikkeuksellisen kutsuva kansi, ja kun tämä nyt löytyy vielä nuorten diplomilistaltakin, niin olihan tämä pakko lukea. Olin lainannut ja aloittanut tämän joskus aikaisemminkin, mutten silloin jaksanut sinnitellä alkua pidemmälle. Onneksi on olemassa haasteet ja tietynlaista päämäärätietoisuutta. Minusta kannen sekoitus ruostunutta rautaa, harmaata taivasta ja ihan uunituoretta, vihreää elämää on jotenkin erityisen viettelevä. Kai ne ovat sitten vaan nuo haavanlehdet. <3

Routasisarukset kertoo (toisin kuin kirjan takakansi antaa ymmärtää) tarinansa kahden kertojan näkökulmasta, Utu Roudan, jolla on kyky keskustella koneiden kanssa sekä tämän kasvattiveljen Marraksen (kulkee kirjassa myös nimellä Myrskyntuoja) jolla on vahvoja empaattisia kykyjä. Marras on karkoitettu Laaksosta sen jälkeen, kun erään rikkaan perheen tytär Marie on kuollut hiukan hämärissä olosuhteissa. Utu on kasvattiveljeensä syvästi rakastunut, ja joitakin vuosia Marraksen lähdön jälkeen hän päättää etsiä tämän käsiinsä perustaakseen Marraksen kanssa perheen niin kuin puhetta joskus oli, sekä selvittää syntyperänsä salaisuudet.

Routasisarusten maailma on kiehtova, ja kirja olisi hyötynyt jonkin verran jonkinsorttisesta kartasta, sillä tapahtumapaikkoja on paljon. Niillä on onneksi helposti muistettavat nimet, kuten Laakso, Metsä, Taivas, Meri ja Rauniot. Sydäntä lämmittää joka kerta, kun paikoille annetaan suomenkieliset, kuvaavat nimet, eikä keksitä ihan höpöhöpönimiä. Paikkojen kuvaus on selkeää ja lukijan on helppo rakentaa mieleensä mielikuvat kustakin kaupungista. Paikat myös eroavat ratkaisevasti toisistaan, sillä jokainen kaupunki on keskittynyt tiettyyn tuotantoalaan ja kaikki ovat ainakin näennäisesti toisistaan riippuvaisia. Utu seikkailee näissä kaikissa enemmän tai vähemmän (uskoakseni Rauniot on kuitenkin jonkin toisen osan tapahtumapaikka, sillä sinne ei tässä kirjassa eksytä).

Kirjassa on mehukasta ihmissuhdedraamaa ja sukusalaisuuksia, sillä Routasisarusten maailmassa biologinen lisääntyminen on laitonta. Kaikki lapset keinohedelmöitetään ja niitä kantavat ja synnyttävät Merellä asuvat tiinettäret, jotka sitten jakavat kupeidensa hedelmät pitkin mannerta muiden kasvatettaviksi. Myös Utu on tällä tavoin syntynyt. Utu vaikuttaa kirjan alussa heittopussilta, varsin turhauttavalta hahmolta, joka on täysin muiden vietävissä ja tottelee erityisesti kaikkea, mitä Marras häneltä pyytää. Myöhemmin Utu tuntuu seuraavan samalla tavoin Sarimia, toista elämässään tärkeää miestä. Jossain vaiheessa teki jo vähän mieli läpsiä tuota tyttölasta, mutta sitten Utu yhtäkkiä kasvaa aikuiseksi ja rupeaa itse ajattelemaan omilla aivoillaan. Oli varsin nautinnollista, kun keskeisiltä hahmoilta valahtavat naamiot ja todellinen karva paljastuu, eikä Utu olekaan sellainen ruikuttava pikku tyhmeliini, jollaisena hänet alussa esitellään.

Kerronta kirjassa takkuaa välillä, jotkin muotovirheet (jos ne edes ovat sellaisia, mutta kuulostivat sisäiseen korvaan todella säröileviltä) haittaavat lukunautintoa, mutta kaikenkaikkiaan ja erityisesti loppua kohden kirja paranee huomattavasti ja muuttuu sujuvalukuisemmaksi. Kirjan takakannesta on kuitenkin huomautettava, sillä se keskittyy täysin kirjan alkuasetelmaan, eikä kerro yhtään siitä, mitä kirjassa oikeasti tapahtuu. Sitä voisi pitää jopa harhaanjohtavana, jos sattuisi olemaan oikein erityisen kriittinen.

8. elokuuta 2013

Delirium - Lauren Oliver

Delirium
WSOY
2011
ISBN 978-951-0-37158-9
351 s.
☆☆☆☆
Oma

Delirium kertoo 17-vuotiaasta Lenasta, joka elää yhteiskunnassa, jossa kaikkein pelätyin sairaus on amor deliria nervosa, toisin sanoen rakkaus. Ihmiset ovat kehittäneet parannuskeinon rakkauteen, ja tämä proseduuri on jokaisen nuoren käytävä läpi täytettyään 18 vuotta. Lena on menettänyt taudille äitinsä ja lähestulkoon sisarensakin, joten hän ei malta odottaa omaa proseduuriaan ja pääsyään taudilta turvaan. Asuinalueet on aidattu sähköaidoin, eikä kaupunkeja ympäröivään Korpeen ole asiaa. Parannettuja valvovat valtion virkamiehet, jotka pidättävät kaikki myötäilijöinä tai kapinallisina pitämänsä ihmiset ja pakottavat nämä uusintaleikkauksiin tai kuskaavat vankiloihin, mikäli leikkauksista ei ole mitään hyötyä.

Äärettömän virkistävää Deliriumissa on se, että vaikka se sijoittuu dystooppiseen tulevaisuuteen, kenelläkään ei ole mitään supervoimia eikä ihmisissä muutenkaan ole mitään erikoista, kunhan ovat keksineet jostakin, että rakkaus on kamala sairaus jota tulee kaikin keinoin välttää. Jokaisen luvun alussa on katkelmia uusista oppimateriaaleista (kuten muokatusta Raamatusta) jotka ovat silkkaa pelkkää propagandaa, mutta auttavat osaltaan avaamaan yhteiskunnan asenteita rakkautta kohtaan ja edesauttavat myös kirjaan imeytymistä. Jokin Deliriumin totalitaarisessa valtiossa muistutti vähän Nälkäpeleistä, tai sitten sen tekivät vain sähköistetyt aidat, joilla ihmisiä hallitaan tässäkin kirjassa kuin eläimiä (ja jotka oivallisesti ovat pois päältä niin että niistä pääsee kiipeämään yli, huolimatta piikkilangasta).

Lena on mukava, ympäripyöreä hahmo, joka on kiltti ja tottelevainen, ei koskaan valehtele ja noudattaa kaikkia annettuja määräyksiä. Hän odottaa proseduuriaan lähes innoissaan ja menee arviointiinsakin positiivisin mielin, vastaukset valmiina ja rohkeana kohtaamaan koitokset. Hän kuuluu niihin ihmisiin, joiden mielestä proseduuri on ennen kaikkea yhteisön ja yksilön edun mukainen ja kaikkien parhaaksi muutenkin. Mutta sitten joku vapauttaa kasan lehmiä labroihin ja Lena tapaa Alexin, pojan, jolla on syyslehtien väriset hiukset ja hauska hymy, ja joka on kaikin puolin silkkaa pelkkää pahaa uutista parempaa, rakkaudetonta, tulevaisuutta toivovalle Lenalle.

Lenan ja Alexin kanssakäymiset on kirjoitettu hauskalla, vatsaakutkuttavalla tavalla. Toisinaan kerronta tökkii, mutta aina kun Lena ja Alex törmäävät, kirja lähtee liukumaan eteenpäin, aivan kuin sen ainoa tarkoitus oikeasti olisi kertoa Lenasta ja Alexista, eikä mistään muusta. Mukana on myös Lenan ystävä Hana, joka on kaunis, rikas ja rohkea, osaa lutvia sosiaalisissa verkoissa noin vaan ja on muutenkin paljon parempi kuin Lena. Hana toimii eräänlaisena liipasimena Lenalle, ja laukaisee tytön kielletyille teille. Huolimatta kaikesta sujuvuudestaan - rosoisuutta näissä henkilöissä ei juuri ole, kaikki vaikuttaa vähän.. kiillotetulta - hahmot ovat toimivia ja no, uskottaviakin ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. En usko, että inhorealistisuus tässä kirjassa olisi edes toiminut, kyseessähän on loppujen lopuksi ihan puhdas rakkaustarina, ja sellaisena se toimii erinomaisesti.

Niin ja huomaa taas, että sarja on kyseessä, kun loppuun on kirjoitettu ehkäpä maailman kamalin cliff hanger. Mitenkähän tästä saisi toisen osan käsiinsä mahdollisimman nopeasti..?

3. elokuuta 2013

Veden alla - Kat Falls

Kansi: Christopher Stengel
Dark Life
Tammi
2011
ISBN 978-951-31-5506-3
319 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kat Fallsin Veden alla on nyt järjestyksessä jo kolmas ekokatastrofidystopia, jonka olen nuorten diplomilistalta lukenut, ja kirkkaasti paras. Veden alla sijoittuu tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on laajentunut ja laiskistunut niin paljon, että tilaa ei enää ole, joten ihmisten on ollut pakko asuttaa meretkin. Merenpohjiin on rakennettu kolonia, jossa 15-vuotias Ty asuu. Hän on ensimmäinen lapsi, joka on syntynyt ja kasvanut merenpinnan alla. Hänen isänsä on juurikin yksi arkkitehdeistä, jotka olivat vastuussa merenalaisten rakennelmien suunnittelusta ja rakentamisesta. Eräänä päivänä Ty törmää sitten tyttöön, Gemmaan, joka on tullut pinnan alle etsimään veljeään. Ty päättää auttaa tyttöä, ja siitä se seikkailu sitten alkaa.

Merenalainen maailma kiehtoo ihan eri tavalla kuin pinnan päällä sinnittely ja maanpäällisiin, joskin muuttuneisiin, oloihin sopeutuminen. Kat Falls on ottanut huomioon täysin erilaiset olosuhteet, kuten pimeyden, vedenpaineen, eläimet, ihmisten hapentarpeen, veden vaikutuksen rakenteisiin, kylmyyden ja sen vaikutukset ja monia muita asioita, jotka olisi ollut perin helppo ylenkatsoa. Selitykset siitä, miten ja miksi kaikki toimii tekevät kirjasta uskottavamman ja immersiosta paljon helpompaa.

Ty on päähenkilönä melko ympäripyöreä, kiltti poika joka ei kuitenkaan ole mikään puhdas pulmunen vaan valehtelee häpeilemättä kun tarvetta ilmenee. Gemma on ärsyttävä, niin kuin sankarittaret yleensä tuppaavat olemaan, mutta siedettävämpi kuitenkin kuin useimmat muut. Hän on äkkipikainen ja loukkaantuu helposti, ymmärtää asioita tahallaan väärin ja on muutenkin kaikessa kömpelöydessään melko rasittava.

Vähän maagisuutta kirjaan tuovat hämäränlahjat, joita kehittyy pinnan alla kasvaneille lapsille. Eräs lääkäri on kirjassa kirjoittanut raportin näistä lahjoista ja menettänyt raporttinsa tuloksena maineensa, kun hämäränlahjoja ei ole pystytty näyttämään toteen. Nämä hämäränlahjat pulpahtelevat esiin pitkin kirjaa, mutta mitään varmaa niistä ei sanota, ainakaan aluksi.

Erityisen hienoa minusta oli se tapa, jolla kolonistit puhaltavat yhteen hiileen. Pinnan yläpuolella asuvat ihmiset katsovat siirtokuntalaisia kieroon ja pitävät näitä vähintäänkin outoina, elleivät täysin hulluina, ja meren pohjassa asuvat ihmiset puolestaan ovat täysin riippuvaisia esimerkiksi valtion heille lähettämästä liquigenista, jota kolonistit hengittävät keuhkonsa täyteen sukeltaessaan, sillä se estää keuhkoja lyhistymästä kasaan paineen vaikutuksesta. Yhteisö ei myöskään maksa kolonisteille näiden tuottamasta ruuasta, vaan keräävät sadot veroina itselleen, vaikka oikeasti tarvitsevat ruokaa enemmän kuin haluaisivat myöntääkään.

Veden alla on yksi parhaista kirjoista, joita olen hetkeen lukenut. Suomennos on eheää ja asiat on selitetty hyvin, mutta ymmärrettävästi, sortumatta ylenpalttiseen monimutkaisten sanojen käyttöön. Ty ja Gemmakin ovat oikeasti ihan kivoja, loppujen lopuksi. Nyt vaan kohti seuraavaa osaa!

2. elokuuta 2013

North End: Niskaan putoava taivas - Laura Lähteenmäki

WSOY
2012
ISBN 978-951-0-38598-2
258 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Diplomilistan valloitus jatkuu Laura Lähteenmäen tulevaisuuteen sijoittuvalla teoksella North End: Niskaan putoava taivas, joka sijoittuu nimensä mukaisesti North Endiin. Kirjan päähenkilö Tekla on vastikään muuttanut pohjoiseen eronneiden vanhempiensa ja pikkuveljensä Kaurin kanssa. Hän ei ole vielä tutustunut kehenkään ja hänen syntymäpäivänsä lähenevät huimaa vauhtia, eivätkä kaverit entisestä elämästä oikein osaa sanoa, ovatko he tulossa vaiko eivät. Sitten kun vanhemmillakin menevät vuoroviikot sekaisin ja Tekla jää veljineen yksin kotiin, Tekla tajuaa, millaisten mahdollisuuksien äärellä hän nyt on.

Kirjassa maailmaa on kohdannut suuri Muutos, jonka myötä voimaan on astunut tiukat lait ja säädökset, joiden nojalla sitten eletään. Esimerkiksi lämmittää saa vain tiettyyn aikaan päivästä, termostaattia ei saa vääntää täysille ellei kyseessä ole sitten todellinen hätätilanne, lihaa saa syödä vain kerran viikossa ja kaikki yösähkö minkä käyttää, joutuu itse polkemaan taloyhtiön cross trainerilla. Tekla inhoaa uutta paikkaa ja kaikkia tiukkoja sääntöjä, ja niin inhoaa pikkuvelikin, joka kieltäytyy puhumasta tai pukemastakaan, sen puoleen. Heti kirjan alussa kerrotaan, että äärimmäiset vuodenajat johtuvat Pohjois-Atlantin oskillaation aiheuttamista ilmanpaineen muutoksista.

Tekla on hahmona uskottava, aivan kuten Annika Lutherin Kodittomien kaupungissakin, päähenkilönä on hyvin luonnerikas nuori, joka noudattaa uskollisesti hänelle suotuja luonteenpiirteitä. Teklalla on aika lyhyt pinna mitä tulee Kauriin, eikä hän jaksaisi aina olla katsomassa pikkuveljen perään. Hän on vähän ujo ja tutustuu hankalasti uusiin ihmisiin. Hänen kuitenkin onnistuu saada kavereita naapureiden nuorista, tosi söpöstä Havusta, moottoriturpa Aasasta ja ylväästä tehtaanjohtajan tyttärestä Lunasta. Kaikkia nuoria yhdistää vähintäänkin vanhempien työ tehtaalla, jos ei mikään muu, joten kun tehtaalle tehdään aktivistien toimesta isku, nuorten on pakko puhaltaa yhteen hiileen.

Niskaan putoavassa taivaassa on ehkä vähän liikaa viheraktivismin makua. En tykkää yleensä hapatuksesta kirjoissa, enkä nytkään, kun kaikkien on pakko olla ainakin lähestulkoon täysin kasvissyöjiä, kierrättää jokainen pienikin roska, vahtia lämmitystään ja hiilijalanjälkeään. Alkuun oli ihan ymmärrettävää, kun selitettiin uutta maailmanjärjestystä ja sitä, miten homma toimii, mutta pidemmän päälle selitykset soijanakeista alkoivat jo vähän kyllästyttää. Niskaan putoavassa taivaassa on myös äärimmilleen kärjistetty poliittinen tilanne, puolueita on kaksi, Suprat ja Kentät, sekä heidän lisäkseen separatistipuolue, joka kannattaa suoraa toimintaa ja on vastuussa myös North Endin karkkitehtaalle tehdystä iskusta. Onneksi kirja ei varsinaisesti keskity aktivistien touhuihin, vaan enemmänkin Teklan sopeutumiseen uuteen elämäänsä, kadonneen pikkuveljen etsintään sekä sen mysteerin selvittämiseen, ketkä asuvat maanalaisissa varastoissa ja miksi siellä haisee toisinaan savu. Oli tämä kuitenkin sen verran hyvä kirja, että se valvotti siihen saakka että sain sen luettua.