30. joulukuuta 2013

Laura - J.K. Johansson

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi
2013
ISBN 978-951-31-7005-9
221 s.
☆☆☆☆
Oma

Arvuuttelin todella pitkään ennen kuin uskalsin ostaa Lauran omakseni. Oikeastaan tässäkin auttoi syntymäpäivälahjaksi saatu kirjakaupan lahjakortti, joka poltteli vähän turhan kuumasti lompakossa kunnes jotakin oli ostettava. Olin käpistellyt tätä uuden rikossarjan avausosaa töissä jo useampaankin otteeseen, mutten yleensä lämpene dekkareille enkä olettanut tämänkään olevan mitenkään erityisen hyvä. Halusin silti antaa Lauralle mahdollisuuden, joten kun se sopivasti sattui kaupassa käteen, niin päätin viedä sen kotiin. Jos vilkaisette tämän postauksen aikaleimaa, huomaatte, ettei kirja ihan huono voinut olla.

Laura sijoittuu Palokasken pikkukaupunkiin, jolla on ihan omat piirinsä. 90-luvun alun lama ajoi kaupungin jakautumaan kahtia, ja tämä kahtiajako näkyy edelleen ränsistyvissä 70-luvun kerrostaloissa ja toinen toistaan hulppeammissa rantahuviloissa. Pääosaa Laurassa näyttelee nettiriippuvaisuutensa kanssa taisteleva ja siksi työstään eronnut Miia Pohjavirta, joka aloittaa työt Palokasken koulussa samana syksynä, kun kirjan nimikkohenkilö Laura Anderson katoaa. Miian veli Nikke työskentelee Palokaskessa jo koulupsykologina, ja vaikuttaa tietävän Lauran katoamisesta enemmän kuin antaa ulospäin ymmärtää. Lisäksi osissa on komisario Korhonen, jo eläkeikää lähestyvä leppoisa herrasmies, joka todentotta vaikuttaa juuri niin mukavalta mieheltä kuin millaisena Miia häntä pitää. Lauran katoamisen myötä juorut alkavat levitä netissä, ja sosiaalinen media näytteleekin valtavan suurta osaa kirjassa. Korhonen tarvitsee vahvan some-osaamisen taitavaa Miiaa avukseen tutkimuksissa, joissa selvitellään erinäisten nimimerkkien takaa huutelijoiden henkilöllisyyksiä.

Laurassa on vähän jotain samaa kuin Stieg Larssonin Millenium-trilogiassa. Se on leppoisan joutuisaa, helppolukuista, eikä siihen ole ympätty turhaan pyssymiehiä ja äksöniä, jotka tekisivät siitä vain epärealistisen ja toisivat turhaan mieleen saksalaiset poliisisarjat. Silti jännitys pysyy jatkuvasti yllä, kun Miia saa selville yhden yksityiskohdan toisensa jälkeen. Puolihuolimattomat lausahdukset nousevat hyvinkin tärkeisiin asemiin etenevissä tutkimuksissa, eikä kirjasta ihan täysin ole unohdettu ihmissuhdedraamaakaan. Miian veli Nikolas (tai Nikke) on koittanut saada lasta vaimonsa Suskin kanssa, ja hormonihoidot ajavat vaimoparkaa hulluuden partaalle. Tämä kolmikko ja Korhonen olivatkin sitten ainoat aidon tuntuiset henkilöhahmot kirjassa. Suskin ja Miian ystäväpiiriin kuuluvat Isabella ja Aikku ovat käsittämättömän muovisentuntuisia ja tekemällä tehtyjä, äärimmäisiä persoonia jollaisia on hankala kuvitella oikeaan elämään. Suurin osa Miian työnsä kautta kohtaamista nuoristakin vaikuttaa teennäisiltä, mutta se saattaa toki olla tahallistakin, teineillähän on taipumusta tietynlaiseen teennäisyyteen, etenkin kun yksi teemoista on minuuden etsiminen. Myös Miian ja Niklaksen sisaren kohtalon esiinkääriytyminen tuo oman lisänsä keitokseen ja pitää mielenkiintoa yllä, etenkin, kun jatkuvasti vaikuttaa yhä enemmän siltä, että Venlalla on jotain yhteistä Lauran kanssa.

Kirjan loppu jää jännittävällä tavalla avoimeksi (sarja kun on taasen kerran kyseessä), eikä Laurankaan tapaus ratkea ihan loppuun saakka. Jännityksellä odotellaan keväällä ilmestyvää seuraavaa osaa, joka toivottavasti jatkuu yhtä hyvänä kuin tämä ensimmäinenkin. Harvemmin törmään hyvään dekkariin, mutta tässä sellainen nyt minusta oli.

28. joulukuuta 2013

Darlah : 172 tuntia kuussa - Johan Harstad

Kansi: Sakari Tiikkaja
Darlah - 172 timer på månen
Karisto
2012
ISBN 978-951-23-5425-2
438 s.
☆☆
Kirjasto

Darlah löytyy Vantaan lukudiplomilistalta, ja se kertoo kolmesta nuoresta, jotka voittavat arvonnassa matkan kuuhun. Kuumatka selitetään suurelle yleisölle 50-vuotisjuhlamatkana, jonka tarkoitus on kunnioittaa Apollo 11 ja sillä olleita astronautteja. Jotkut puolestaan näkevät sen mediatempauksena, jolla toivotaan kerättävän rahaa NASAlle. Totuudessa kuussa on ollut jotakin, ja nyt NASA haluaa palata takaisin tarkistamaan, josko se jokin on edelleen siellä.

Mukaan päätyvät Mia Norjasta, Midori Japanista ja Antoine Ranskasta. Nuoret ovat hyvin erilaisia ja tulevat hyvin erilaisista taustoista, Mia on punkbändin solisti jolla on hankaluuksia tulla toimeen perheensä kanssa, Midori on koulukiusattu Harajukun vakiokävijä ja Antoine nyt on vain hyvin ranskalainen poika. Jokainen on siis periaatteessa hyvin stereotyyppinen kansalaisuutensa edustaja. Norjahan on tunnettu villapaidoistaan ja kirkonpolttohevistään, Japani puolestaan tiukoista sosiaalisista normeistaan ja erityisesti sairaasta kauhuntajustaan (jota Midorikin kirjassa hyvin tuo esiin), ja ranskalaiset ovat tunnettuja hurmureita. Nuorten yksilölliset luonteet eivät juuri tässä kirjassa loista, tai minä en niistä ainakaan saanut kiinni.

Kirjasta suunnilleen puolet kuluu siihen, kun nuoret valmistelevat matkaansa, kouluttautuvat siihen ja opettelevat kolmen kuukauden ajan ties mitä ja kaikkea. Silti kun he pääsevät kuuhun eikä kaikki menekään ihan suunnitelmien mukaan, kukaan heistä ei osaa toimia koulutuksensa mukaan. Myös ammattiastronauttien kyvyttömyys toimia oikeassa hätätilanteessa pisti vähän vihaksi. Miksi tuommoisia tumpeloita ylipäätään päästetään kuuhun? Myös kirjailijan keksimä teknologia oli pettymys, sillä se ei voisi toimia nykypäivänä mitenkään päin. Yleensä annan anteeksi tällaiset, mutta kun teknologian toimimista koitettiin selittää ja päätettiin selitys sitten jotenkin "minä, eikä kukaan muukaan varmaan, tiedä tästä hirveästi". Tämä siis astronautin suusta.

Kirjassa on hienosti sekoitettu totta ja tarua. Esimerkiksi avainasemaan nousee vuonna 1977 kuultu Wow!-signaali, ja muutenkin kirjassa on otettu huomioon oikeita tapahtumia. Kirja on kuvitettu todentuntuisin kuvin, mutta kuvia olisi voinut käyttää enemmänkin luomaan kirjaan kauheampaa tunnelmaa. Tämähän on tosiaan lukudiplomin kohdassa "Pimeä puoli", ja sinne tämä ihan hyvin sopiikin. Parissa kohtaa ihan pelotti jatkaa lukemista, mutta kaikenkaikkiaan Darlah oli aika leppoisa kirja. Lähinnä Midorin japanilaiset kauhukertomukset olivat niitä kirjan pelottavimpia kohtauksia, mutta muutoin Darlah jäi aika vaisuksi.

Loppu vaikutti alkuun vähän lässähtävän, muttei siitä onneksi ihan pannukakkua tullut. Darlah on melko oiva esimerkki kauhukirjasta, joka ei toimi koska monstereita vältellään liiaksi. Pelottelukohtauksia oli ihan liian vähän ja ne olivat ihan liian laimeita noustakseen kirjassa hallitseviksi. Loppua kohti tuntui, kuin juonta olisi vähän keksimällä keksitty, joskin morsojen todellinen identiteetti olikin ainakin omaperäinen, jos nyt ei ihan uusi. Mitään kauhean kamalaa kauhukirjaa on siis ihan turha odottaa Darlahilta, mutta ihan viihdyttävää lukemista se oli. Tuntuu tosin, että hahmoista olisi voinut saada paljon enemmänkin irti.

22. joulukuuta 2013

The Maze Runner - James Dashner (ja sananen elokuvasta)

Kansi: Stephanie Moss
(Maze Runner - Labyrintti, Basam Books, 2015)
Delacorte Press
2009
ISBN 978-0-375-73794-4
375 s.
☆☆☆☆
Oma

The Maze Runner ilmaantui tutkaani ensimmäistä kertaa lueskellessani Goodreadsin Popular Dystopian Books -listaa.  Yllättäen kansi kutsui minua (pidempiaikaiset lukijani ovat varmaankin jo huomanneet, että kiinnitän vähän turhankin paljon huomiota kirjojen kansiin), ja lisäksi kuvittelin kuulleeni tästä kirjasta joskus aikaisemmin. Paljastui, että olin erehtynyt, mutta onnekseni silti nappasin tämän kirjan mukaani etsiessäni kirjakaupassa joululahjaa avopuolisoni ystävälle. Ei sitä joka päivä löydä kovakantista kirjaa kolmellatoista eurolla suuremmanpuoleisesta kirjakaupasta ilman jonkinlaista alennusta.

The Maze Runner kertoo Thomaksesta, joka herää pimeässä hississä matkalla kohti tuntematonta. Hän ei muista menneisyydestään eikä itsestään mitään muuta kuin oman nimensä. Hissin ovien auetessa Thomas katsoo kasvoihin kohtalotovereitaan, Gladerseja, joukkiota poikia, jotka ovat saapuneet tällä samalla hissillä tähän samaan kummalliseen ja hengenvaaralliseen maailmaan. The Glade on paikka, jota sokkelo ympäröi, korkeiden kiviseinien reunustama alue, joka on omavarainen ja kykenevä elättämään sinne joutuneita poikia. Joka ikinen aamu seinät sokkeloon aukenevat ja joka ikinen ilta ne menevät jälleen kiinni. Kerran kuussa, joka kuukausi, Gladeen saapuu uusi poika ja kerran viikossa, aina samana päivänä, he saavat varustetoimituksen. Kukaan ei tiedä kuka tämän kaiken takana on, mutta yksi tavoite näillä pojilla on - päästä ulos labyrintista.

Thomas tuntee heti alusta saakka vastustamatonta vetoa sokkeloon ja haluaa yhdeksi Runnereista, juoksijoista, joiden ainoa tehtävä on juosta aamulla sokkeloon, kartoittaa siitä kahdeksasosa ja palata takaisin piirtämään paperille kartoittamansa osa. Hiukan hankalaksi tehtävän tekee se, että aina ovien sulkeutuessa myös sokkelo muuttuu, joten aamulla mikään ei ole enää samoin kuin se edellisenä päivänä oli. Thomaksen alku poikien parissa ei ole kovin miellyttävä, eikä se muutu ainakaan helpommaksi, kun hänen saapumisensa jälkeen Gladersien rauha alkaa rikkoontua. Seuraavana päivänä hissillä saapuu mustahiuksinen tyttö, ensimmäinen laatuaan, joka sekavia mumistuaan vaipuu koomaan. Thomas tajuaa olevansa kokonaisuudelle tärkeämpi kuin kukaan muu pojista, ja että tyttö on avain kaikkeen.

The Maze Runner on vauhdikas, paikoin kauhun väreitä nostattava seikkailu. Kirja ei paljasta lukijalle mitään liian aikaisin, joten on pakko arvailla. Sokkeloa kansoittavat otukset, Grieversit, ovat kammottavia, kuvottavia otuksia, jotka on kuvailtu vähän turhankin hyvin. The Maze Runnerissa ei muutenkaan piilotella hirviöitä, vaan ne lätkäistään suoraan päin naamaa vähän kuin kauhut päivänvalossa. Joillekin tämä varmasti toimii ja joillekin ei, itse en yleensä saa kiinni möröistä, jotka piileksivät varjoissa ja joita ei koskaan kunnolla näe, joten Grieversit olivat mukavaa vaihtelua. Ne tuovat mukaan myös lisää scifi-elementtejä, koska ne ovat osittain orgaanisia ja osittain mekaanisia. Ne toimivat ikään kuin jatkuvana muistutuksena aikakaudesta, jota kirjassa eletään.

Kirjan alkupuolella dialogi vähän takkuaa, kun Thomas ei saa vastauksia keneltäkään eikä tiedä mitään ja esittää samoja kysymyksiä eri ihmisille vain saadakseen samoja vastauksia uudelleen ja uudelleen. Lisäksi alussa käytetään vähän turhan tiheään selittelyä "vaikka hän ei mitään aiemmasta elämästään muistanutkaan, hän silti tiesi...", ja se käy vähän rasittavaksi. Mutta tarinan pyörähdettyä kunnolla käyntiin on vaikea jättää kirjaa enää sivuun. Nyt kun olen saanut tämän kutkuttavan tapauksen pois alta, voin jatkaa rauhassa lukujonon purkua, nyt kun on sopivasti pikkuisen lomaakin!

9.11.2014 Sananen elokuvasta

Kävin tänään katsomassa Labyrintin, filmatisoinnin tästä kirjasta. Elokuva oli hyvä, toiminnatäyteinen ja visuaalisesti hieno kokemus, sekä huomattavasti kirjaa yksinkertaisempi. Isojakin juonenkäänteitä oli leikattu pois ja esimerkiksi hahmojen välisiä suhteita, sääntöjä ja itse labyrinttia oli huomattavasti yksinkertaistettu. Wicked, tuo kaiken takana oleva järjestö, jää elokuvassa paljon hämärämmäksi kuin kirjassa. Samoin on jätetty pois Thomasin ja Teresan välinen suhde, joka kirjassa on huomattavasti syvempi.

Kaikenkaikkiaan elokuvaan on siis jätetty kyllä kaikki toiminta - sitä on paikoin jopa lisätty - mutta hahmoista inhimilliset tekevät tekijät on tiputettu pois. Jos innostuit leffasta siksi, että siinä on paljon tappeluita ja tulta, niin kirjaa lukiessa kannattaa varautua siihen, että siinä on muutakin sisältöä. Jos taas leffa jäi vähän liian pintaraapaisuksi, suosittelen lukemaan kirjan.

17. joulukuuta 2013

Etsijät: Matka alkaa - Erin Hunter

Kansi: Johannes Wiebel
Seekers: The Quest Begins
Jalava
2013
ISBN 978-951-887-474-7
269 s.
☆☆☆☆
Arvostelukappale

Etsijät on Erin Hunter -nimellä toimivan kirjailijaryhmän toinen kirjasarja, joka kertoo kolmesta karhunpennusta; jääkarhu Kallikista, harmaakarhu Toklosta ja mustakarhu Lusasta, sekä muotoaan muuttavasta harmaakarhunpennusta Ujurakista. Olen töissä tapittanut useampaankin otteeseen tämän samaisen ryhmän toista kirjasarjaa, Soturikissoja, mutten ole oikein saanut aikaiseksi. Sitten näin töissä tämän kauniskantisen karhukirjan, ja pakkohan se oli vilkaista. Perehtyessäni Erin Hunteriin, tulin lukeneeksi, että kirjailijat valitsivat juurikin tämän nimen siksi, että se kirjastossa sijoittuisi lähelle Brian Jacquesia, Redwallin tarun kirjoittajaa. Redwallin taru sattui olemaan yksi ehdottomista suosikeistani nuorempana, joten perustelu oli ainakin mielestäni hyvä, kyllä Jacquesin lähelle kannattaa pyrkiä. Jotain samaa kirjoissa onkin, muutenkin kuin se seikka, että päähenkilöt ovat eläimiä. Eeppistä seikkailua on luvassa, kun jo ensimmäinen kirja pistää itkemään ja nauramaan karhunpentujen toilailuille.

Yksi hienoimmista jutuista Etsijöissä on jokaisen karhunpennun uniikit lähtökohdat ja maailmankatsomus. Jokaisella on erilainen käsitys siitä, mikä tuon horisontissa kohoavan vuoren nimi on, miksikä kutsutaan sitä kaikkein kirkkainta tähteä taivaalla ja mihin karhun sielu päätyy tämän kuoltua. Jokaisen karhunpennun maailma on niin erilainen toisista, että jokaista seuraa mielenkiinnolla eivätkä tarinat pääse sotkeutumaan toisiinsa huolimatta pentujen (ainakin alkuun) vaikeaselkoisista ja hankalasti muistettavista nimistä. Hyvin karhumaisia nimiä ne ovat, yhtä kaikki. Jokainen pentu myös käyttää erilaisia sanontoja perustuen siihen, millaisista lähtökohdista he ovat. Nämä saivat minut kerran jos toisenkin hihittämään ääneen.

Eniten pidin jääkarhu Kallikista, jolla kirjan alussa on vielä äiti ja veli, sekä selkeä päämäärä. Kallik vaikuttaa fiksulta ja itsenäiseltä, huolimatta nuoresta iästään. Toklo vaikuttaa vähän masentuneelta teiniltä (ja syytäkin on, uskokaa pois) kun taas Lusa on vähän sellainen tyhjäpää, eläintarhassa kasvanut hemmoteltu kakara, joka kuvittelee luonnossa selviämisen olevan jotenkin helppoa. Hauskinta kirjaa lukiessa oli kuitenkin kuvitella Ranuan villieläinpuistossa nähtyä karhunpentua tekemässä juuri noita Lusan temppuja saadakseen herkkuja turisteilta.

Muutama juttu toki häiritsikin, esimerkiksi se, että karhut syövät ihan koko ajan. Niillä on jatkuvasti nälkä ja kirjassa on tuhoton määrä kohtauksia joissa pennut opettelevat hankkimaan ruokaa. Vähän jäi sellainen tunne, että tässä nyt koitettiin lihottaa kirjaa. Toisekseen se, että suunnitteilla on ollut pidempi kirjasarja, näkyy vähän turhan selvästi tässä ensimmäisessä osassa. Vaikka kirjassa tapahtuu paljon, siinä ei silti laajemman juonikaaren puitteissa tapahdu hirveästi mitään. Myöskin jotkin pentujen kuvailemat asiat ja eläimet jäivät vähän hämäriksi. Luulisi, että karhu kuin karhu tunnistaa saaliseläimen sellaisen nähdessään, eikä jäisi ihmettelemään niitä valtavia kynsiä jotka tuolla ruskealla pitkäkoipisella eläimellä kasvaa päässään.

Kömpelyyksistä huolimatta oikein kelpo aloitusosa, johon on Jacquesin jälkeen helppo tarttua (vaikkei tämä nyt ihan vetele vertoja Redwallille, tässä asiassahan olen ehdottoman puolueeton)! Ainiin ja loppuun vielä: kansi on todella hieno. Asiaa tutkiessani törmäsin alkuperäiseen kanteen joka on kertakaikkisen hirveä tai ainakin todella ysäri, jos ei muuta.

Siilo - Hugh Howey

Wool
Like Kustannus
2013
ISBN 978-951-01-0987-5
573 s.
☆☆☆☆☆
Arvostelukappale

Kuulin Siilosta ensimmäisen kerran nököttäessäni keskellä Finnkinon teatterisalia odottelemassa Vihan liekkien alkua. En ole tottunut kirjamainoksiin (koska en katso televisiota), enkä varsinkaan leffateatterissa, joten jo senkin puolesta mielenkiintoni heräsi. Pakko oli pyytää arvostelukappaletta, sen verran mielenkiintoiseksi kirjamainos onnistui tämän kirjan maalaamaan. Eikä todellakaan valheellisesti.

Koska minulla on tapana jättää kansilipareet kirjahyllyn päälle odottelemaan siksi aikaa, kun luen kirjaa, elin alkuun siinä uskossa, että päähenkilö oli jo ikääntynyt seriffi Holston. Siilo alkaa todella vetävästi eikä alusta edes huomaa, että tässä nyt esitellään vähän tätä siiloa ja miten se toimii. Koitan olla spoilaamatta yhtään mitään niille teistä, jotka innostutte ja päätätte lukea tämän. Odotin jotain Nälkäpelin kaltaista - kun mainos nyt kuitenkin pyöri leffan alussa - mutta Siilo on jotain niin paljon parempaa. Siilon oikea päähenkilö on nuori nainen nimeltä Jules (tai Juliette), joka työskentelee siilon syvätasoilla mekaanikkona ja on vieläpä työssään erityisen hyvä. Julesille, joka on syntynyt ja kasvanut siilossa, rakennelma on yhtä kuin maailma, eikä sen ulkopuolta tarvitse juuri ajatella. Syvätasoilla ulkonäkymälläkään ei ole väliä, vaikka tasaisin väliajoin joku varsin tiukkoja sääntöjä rikkonut lähetetään suorittamaan puhdistustehtävää. Julesin arki kuitenkin järkkyy, kun siiloon tarvitaan yllättäen uusi seriffi ja valinta osuu häneen.

Harvemmin osuu tielle sellaisia kirjoja, joissa lähdetään liikkeelle ja sitten mennään kunnes sivut loppuvat kesken. Siilo on sellainen. Välillä meinasi jo ruveta vähän ärsyttämään, kun hengähdystaukoa ei suotu ("siis mitä, eikö tuokaan nyt onnistu" ja "no niinpä tietysti, mistä tuokin nyt tuli?"), mutta ainakin kirja vei mukanaan.

Hahmoista sanottakoon nyt sen verran, että eräs heistä on kuin Dolores Jane Pimento ikään, mutta muuttuu kirjan mittaan ensin kaveriksi ja sitten taas ärsyttäväksi nillittäjäksi. Minusta on hienoa, että yhteen kirjaan mahtuu näin monta erinomaista henkilöä, joilla kaikilla on oma tehtävänsä ja tarkoituksensa, eikä kukaan ole täysin mustavalkoinen luonne. Jokaisella siilolaisella on salaisuutensa eivätkä he niitä kovin auliisti jakele. Siilon maailmaan on myös todella helppo päästä, sillä jokainenhan nyt tietää suurin piirtein, millaisia rakennelmia siilot ovat ja kuinka ne suunnilleen toimivat. Rautaportaikkojen kolina ja narina kaikuvat tätä lukiessa kyllä korvissa, sen voin luvata.

Huonojakin juttuja Siilossa on, mutta ne jäävät kevyesti hyvien varjoon. Käännöksessä viljellään vittua aika tiuhaan ja ymmärtäähän sen jos alkutekstissä on ollut fuck. Silti, vittu on jotenkin niin teinin kuuloinen sana, etenkin kun se karkaa luvattoman usein vallan kahvassa olevilta henkilöiltä, joiden olisi oikeastaan tarkoitus pitää pää kylmänä tai edes käyttäytyä vastuullisesti. Eikö nyt yhden tai kaksi olisi voinut vaihtaa vaikka saatanaksi tai helvetiksi? Vaikka vain kielikuvan nimessä? Joitakin muitakin teknisiä epäkohtia oli, kuten huolettomuutta oikeinkirjoituksessa, sekä jokunen häiritsevä sivuseikka, kuten se että mekaanikko pitää pienelektroniikkaa taikuutena. Tällaiset on helppo sivuuttaa (siilossa kaikki opitaan varjottamalla jotakuta alansa taitajaa, joten ehkä mekaanikko ei vain yksinkertaisesti ole törmännyt koskaan pienelektroniikkaan), kun tarina vie mennessään.

Dystopioiden ystäville, suosittelen. Jos minulla olisi ollut jatko-osa yöpöydällä odottelemassa, olisin tarttunut siihen samoin tein.

7. joulukuuta 2013

Kirjabloggareiden joulukalenterin 7. luukku

Kirjabloggaajien seitsemännessä, itsenäisyyspäivän juhlien jälkeisessä luukussa rentoudutaan ja otetaan vähän taukoa joulusta. Eikö siitä nyt ole jo vouhotettu tarpeeksi? Nyt annankin lukijalle luvan unohtaa hetkeksi joulun ja sen tuoman kiireen, ahdistuksen ja stressin. Mikäli itsenäisyyspäivän juhliminen venyi pitkäksi, niin ei hätää; tässä luukussa annetaan aivoille lomaa. Nyt keskitytään koiranpentuihin!


Eilen meille muutti uusi asukki, paimensukuinen suomenlapinkoira Hurja (nimetty kenenkäs muunkaan kuin Putkinotkon portaiden alla asuvan sekarotuisen - mutta valtavan ihanan - piskin mukaan). Hurja on oikein erinomainen harhautus joulusta. Harkitsin useampaan kertaan osallistumista tähän joulukalenteriin, sillä minulle joulu on aina tarkoittanut sukulaisten luona hengiltä tylsistymistä ja ikävien jouluruokien karttelua (joulukinkku, hrr). Päätin kuitenkin ottaa osaa, sillä tämä antaa hyvän tilaisuuden koittaa keksiä syitä joulusta tykkäämiseen (tämä luukku sopinee siis parhaiten sellaisille ihmisille, jotka tykkäävät koiranpennuista, mutta eivät niinkään joulusta, vaikka ehkä haluaisivat).


Ensinnäkin joulu antaa ansaitun tauon arjen puurtamisesta. Se hiljentää tienoot ja saa ihmiset vetäytymään omiin koloihinsa nauttimaan omista perinteistään. Täällä satoi tänään ensilumi, joka sekin pehmentää vähän maisemaa ja helpottaa talven tuomaa kurjuuden tunnetta. Uskoisin, että meitä muumeja on muitakin. Tiedättehän; kun ilta pitenee ja päivät lyhenevät, niin tuntuu kuin ihmisellä täytyisi olla oikeus vetäytyä muumien tavoin talviunille ja herätä vasta keväällä uuteen eloon. Lomalla ehtii tekemään sitten kaikkea sellaista, mihin muuten ei ole aikaa, vaikkei joulua tahtoisikaan sen perinteisimmässä muodossa viettää.


Toisekseen joulusta tekee maukkaan myös hirvestä tai porosta valmistettu karjalanpaistiliemi sekoitettuna porkkanalaatikkoon tai perunamuusiin. Tätä varmaan tarjoillaan meillä koirillekin joulun kunniaksi ainakin yhtenä iltana, vaikka eivätpä nämä karvanaamat mistään joulusta mitään piittaa.

Kolmanneksi ulkona paukkuva pakkanen antaa hyvän tekosyyn käpertyä sohvan nurkkaan viltin alle, nautiskelemaan vaikka Hugh Howeyn Siilosta tai J.K. Johanssonin Laurasta, molemmat jotka kuulunevat ainakin Lukevan peikon joululomaan.

Neljäntenä vielä kiinalainen ruoka ja lumisota koirien kanssa kruunaavat minkä tahansa juhlan, mutta erityisesti joulun!


Kirjabloggareiden edellinen luukku löytyy Kirjallisena. Minna -blogista ja huominen luukku aukeaa Tarukirja -blogissa.

Antoisaa joulun odotusta siitä pitäville sekä hyvää anti-joulua kaikille kaltaisilleni joulukammoisille toivottelevat Hurja, Remi sekä se lukeva peikko! Kyllä joulusta voi nauttia, vaikkei siitä pitäisikään.