21. helmikuuta 2014

Allegiant - Veronica Roth

Kansi: Joel Tippie
Katherine Tegen Books
2013
ISBN 978-0-06-202406-0
526 s.
☆☆
Oma
Divergent (Outolintu)
Insurgent

Noniin, nyt on sitten päästy tämänkin trilogian päätösosaan. Olen vähän ristiriitaisissa tunnelmissa sen suhteen, mitä tästä sanoisin. En toisaalta halua spoilata mitään, mutta toisaalta haluan myös kehoittaa arvoisaa lukijaa pysymään kaukana. Hetken olin jo täysin vakuuttunut, että Veronica Roth on joku Stephenie Meyerin salanimi, niin laimea tämä loppu oli. Jonkinlaista ylläripylläriä sinne loppuun toki koitettiin kehittää, mutta sekään ei ihan oikeasti tule ylläripyllärinä, jos yhtään enempää on kirjoja lukenut tai leffoja katsellut. Jos ihan totta puhutaan, olin todella karvaasti pettynyt.

Tätä koko sarjaa vaivasi kauttaaltaan hyvin kevyt uskonnollisen käännytyksen kitkerä sivujuonne, joka sai minut nyrpistelemään nenääni. Kahdessa ensimmäisessä osassa se oli suhteellisen helppoa vielä ohittaa, mutta tämä kolmas oli laadultaan niin huono, että jokainen pienikin virhe pisti silmään tavallista enemmän. Lisäksi tuntui, kuin kirjailija olisi tarkoittanut tästä pidemmänkin sarjan, mutta saanut kustantamolta viestiä, että "tää sun sarjas päättyy muuten tähän, kirjoita sen mukaan", eikä Rothilla ole sitten ollut kulkusia tekemään sitä, mitä J.S. Meresmaa teki; kävelemään ulos kustantamosta huipusti myyvän sarjan loput osat kainalossaan. Tai kenties juonen mittasuhteet levisivät niin, ettei kirjailijalla ollut enää langat käsissään ja hän päästi kaiken hajoamaan. Uskon vakaasti, että jopa tässä päätösosassa olisi ollut potentiaalia johonkin paljon suurempaan, mikäli jumalanpalvomiset olisi jätetty pois ja mikäli tapahtumien kulku olisi suunniteltu vähän paremmin.

Kolmas osa oli outo. Ensimmäisessä osassa esiteltyä jaostosysteemiä ei enää ole, kaikki vihaavat ja pelkäävät toisiaan eikä kukaan luota kehenkään. Trisin lisäksi kertojana toimii Tobias, eikä kestänyt ihan totta kovin kauaa, että keksin miksi. Vahvistuksen aavistukselleni sain vasta kirjan loppupuolella, jolloin se ei enää tullut shokkina. Kenties vasta-aloittaneille kirjan suuri loppumullistus on jotain uutta ja hienoa ja sävähdyttävää, minulle se ei ollut. Luvut eroittaa toisistaan vain luvun alussa olevan Tris/Tobias -tekstin perusteella, molemmat on kirjoitettu minä-kertojana ja molemmat ovat valitettavan samanlaisia. Kyllähän kertojan jossain vaiheessa aina arvaa, mutta ajoittain se tuppasi unohtumaan ja sitten taas mietittiin että kumpikas tämä nyt olikaan.

Tris saa mahdollisuuden matkustaa Chicagon ulkopuolelle, aivan kuten toisessa osassa jo vähän vihjailtiin, ja hän tarttuu tilaisuuteen empimättä. Ulkopuolella samat konfliktit jatkuvat ihan samaa rataa, henkilöt vain vähän vaihtuvat. Tris ja Tobias yrittävät olla yhdessä, mutta eivät oikein osaa, vaan tappelevat ihan yhtä paljon elleivät enemmänkin kuin edellisessä osassa. Sitä on paikoittain todella rasittavaa lukea, etenkin kun siitä tulee mieleen vähän Maan lasten Jondalarin ja Aylan soutaminen ja huopaaminen keskenään. Maan lapsissa oli sentään seksiä, tässä ei ole sitäkään vähää mitä vaikkapa Twilighteissa. Annetaan ymmärtää, mutta.. no, tiedättekin loput.

Ulkopuolella onkin sitten hallitus vastaan kaikki muut. Trisin ja kumppanit ottaa vastaan ryhmä hallinnon edustajia, jotka on aivopesty nuoresta saakka jaottelemaan ihmisen kahteen kategoriaan näiden geneettisten ominaisuuksien perusteella, GP:hin ja GD:hin, toisin sanoen geneettisesti puhtaisiin ja geneettisesti vahingoittuneisiin. Kaikki pahuus mitä maailmassa on, sysätään geneettisesti vahingoittuneiden niskoille, sillä puhtaat eivät voisi koskaan sortua väkivaltaan tai henkiseen pahoinpitelyyn. Heille on kerrottu vain suuresta Puhdistus Sodasta (Purity War), jonka geneettisesti vahingoittuneet aloittivat. Ajasta ennen geneettistä muuntelua ei sen sijaan puhuta, vaikka eräällä viraston työntekijällä on jostain syystä silti kuvia sodista ennen geneettisen muuntelun aikaa. Silti tätä puhtaiden vahingoittuneihin kohdistamaa väkivaltaa on kirjassa esitelty oikein laajalla kaavalla, mutta puhtaat eivät sitä itse näe. Vahingoittuneet sen sijaan näkevät sen juuri niin tarkasti kuin sorron alla olevat yleensäkin, eivätkä he aio enää sietää vähättelyä ja arvonalentamista. Niinpä he nousevat (ooh, yllättävää) kapinaan, joka ei mene hyvin, ei sinne päinkään.

Petyin. En oikein tiedä mitä muuta sanoisin. Sääli, että näin hyvä kirjasarja piti tuhota päätösosassa, kun ajatuksia ja materiaalia olisi ollut paljon parempaankin kirjaan. Surku.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jätä viesti, niin palaillaan! ~.n