31. elokuuta 2014

Harakanloukku - Annukka Salama

Kansi: Niina Yli-Karjala
WSOY
2014
ISBN 978-951-0-40645-8
446 s.
☆☆
Arvostelukappale
Käärmeenlumooja
Piraijakuiskaaja

Harakanloukku oli yksi niitä kirjoja, joiden ilmestymistä odotin sydän pamppaillen. Kun se sitten vihdoin ilmestyi ja löysi vielä tiensä kotiovelleni, en halunnutkaan tarttua siihen. Aloitin sen kyllä heti, mutta kärsin lukea vain muutaman sivun kerrallaan. En halunnut, että ennakko-odotukseni pilaisivat lukukokemuksen, kuten ne todella usein pilaavat, enkä halunnut, että kirja paljastuisi huonoksi tai edes huonommaksi kuin aiemmat. Nyt sitten päätin, että tänään lukisin sen loppuun, syteen tai saveen, ja niin tosiaan luinkin. Harakanloukku on taas yksi sellainen kirja, joka vie mennessään kun sen vain antaa viedä.

Vikke lähtee erään bileillan huippeeksi kahden metsäkaurista muistuttavan neitokaisen matkaan eikä tulekaan enää kotiin. Joone huolestuu oikein urakalla ja pakottaa koko faunoidijengin lähtemään pelastusretkelle. Vikkeäpä ei vaan olekaan ihan niin helppo pelastaa, sillä paljastuu, että Vikke on viety Venoriin, metsästäjien kaupunkiin, jonka tarkkaa sijaintia ei kukaan tiedä. Jengi päättää kuitenkin paikallistaa kaupungin huolimatta siitä, että on sydäntalvi ja että Rufus kestää pakkasta maksimissaan puolisen tuntia ennen vaipumistaan horrokseen. Heti kaupunkiin päästyään jengi kuitenkin eksyy toisistaan ja Joone joutuu omilleen. Hän kohtaa Iivarin, metsästäjäpojan jonka ulkonäköyhteys Peter Steeleen olisi saanut tulla esille vähän aikaisemmin. Iivari pelastaa Joonen omaisuuden taskuvarkaalta ja vetovoima poikien välillä käy hyvin selväksi hyvin pian.

Harakanloukku on kirjailtu läpeensä sillä tutulla Annukka Salama -huumorilla, jota osasin jo vähän odottaa edellisten kirjojen perusteella. Jotkut viittaukset menivät minulta ohi, mutta onneksi sivulauseessa kuitenkin aina vähän selitettiin, mistä jutusta tässä nyt taas oli kyse. Harakanloukku on myös täynnä höyryävän kuumia kohtaamisia. Mitään ihan todella yksityiskohtaista kirjassa ei ole, mutta kyllä porukan puuhat käyvät lukijalle selviksi. Sinällään ihan virkistävää kohdata nuortenkirjassa näinkin suoraa toimintaa, mutta kaikille se ei välttämättä sovi. Toisaalta hyvä että tällaistakin nuorille julkaistaan, sillä nyt ei tarvitse lukea äidin harlekiineja salassa, niin kuin meikäläisen nuoruudessa tehtiin.

Tykkäsin Harakanloukun jopa James Bondmaisesta toiminnasta, taistelukohtauksista joissa faunoidien voimat parhaiten tulevat esiin ja sydänjänteitä repivistä kohtauksista, joita en osannut aiempien osien perusteella odottaa. Tosin kun uhattiin, että tämä olisi viimeinen kirja, joka kertoo Unnasta ja Rufuksesta, olisin odottanut vähän toisenlaista loppua. Ihan hyvä tämä tosin oli näinkin. Nyt jään odottelemaan jatkoa mielenkiinnolla. Faunoidien taru ei ilmeisesti ole vielä lopussa, vaikkei Unnaa ja Rufusta enää pääosissa nähdäkään (mistä olen, tunnustettakoon, kiitollinen). 

Sain Salamalta tasan sitä mitä odotin, huumoria, toimintaa ja ihokontakteja, joten olen tyytyväinen lukija. Mitä seuraavaksi?

10. elokuuta 2014

Kolme - Sarah Lotz

Kansi: plainpicture/Bildhuset, Masterfile
The Three
Karisto
Suom. J. Pekka Mäkelä
2014
ISBN 978-951-23-5723-9
494 s.
☆☆
Arvostelukappale

Innostuin Sarah Lotzin Kolmesta huomattuani sen Kariston katalogista (joka toistaiseksi vielä ilmestyy myös painettuna ja lämähti työpöydälleni töissä) ja sitten vielä kun tästä tohistiin muualla. Jotenkin oletin, että Kolme olisi ollut kauhistuttavampi ja/tai jännitävämpi kuin se oli, sen verran lujaa tätä hehkutettiin etu- ja takakannessa. En tiedä kuka on ostanut tämän ihan vain näytteen perusteella käännettäväkseen, mutta nyt ymmärrän miksi useat peleihin erikoistuneista ystävistäni kiukuttelevat aina kun ennakkotilaan nimien ja CG-trailereiden perusteella. Ei kannata ostaa sikaa säkissä. Pelien kanssa ei tosin ole vielä tullut ihan tämmöistä pettymystä, ellei harhaanjohtavasti markkinoitua Watch_Dogsia oteta lukuun, mokomakin köyhä GTA-kopio.

Kolmelle raamit antaa Elspeth Martinsin kirjoittama kirja Musta Torstai: Katastrofeista salaliittoihin. Elspethin kirja koostuu lukuisista Skype-keskustelujen puhtaaksikirjoituksista, haastatteluista, puhelinkeskusteluista ja lehtiartikkeleista, jotka tämä on koonnut yksiin kansiin. Alussa ja lopussa on jokunen pätkä muuta kerrontaa, joka ei sisälly Elspethin kirjaa. Harmikseni minun on sanottava, että nämä muutamien sivujen mittaiset pätkät olivat ehdottomasti kirjan parasta antia.

Samana päivänä, 12.1.2012, taivaalta tippuu neljä lentokonetta. Kaikista paitsi yhdestä turmasta selviytyy ainoana eloonjääneenä lapsi, jotka tulevat myöhemmin tunnetuiksi Kolmikkona, ihmelapsina jotka selvisivät onnettomuuksista, joista kaiken järjen mukaan oli mahdotonta selvitä. Alun pätkä, jossa Pamela May Donalds istuu lentokoneessa joka joutuu tekemään pakkolaskun Aokigaharan metsään. Pamelan ahdistuneet tunnelmat lentokoneessa ja sen putoamisen jälkeen on kirjoitettu todella hyvin ja selkäpiitä karmivasti. Pidin myös kirjan alusta, ensimmäisistä luvuista joissa kuolleiden omaiset saavat tietää turmista ja kun heille sitten selviääkin, että joku heidän läheisistään onkin selvinnyt hengissä. Suuren yleisön reaktioita kuvataan hyvin, mutta kaiken Amerikka-lähtöisyys ärsytti. 

Kirjassa puidaan ihan liikaa uskonnollisten hihhuleiden sisäpiiritouhuja, vallan- ja rahanhimoa, Raamattua ja sitä mitä se sanoo tai ei sano tai on sanovinaan muttei sitten kuitenkaan. Minua ei kiinnosta tällainen yhtään ja jossain vaiheessa huomasin kirjan muuttuneen pakkopullaksi jota koitin vain niellä päästäkseni siitä mahdollisimman pian eroon. Mielenkiintoisempaa olisi ollut ufologien hörhöilyt, mutta ne jäivät valitettavan pieneen osaan, etenkin kun kirja kääriytyy auki sillä tapaa kuin tämä nyt teki. 

Itse Kolmikkokin jää uskonnollisen jauhannan varjoon ja melko pieneen osaan. Isointa roolia näyttelee Paul Craddockin veljentytär Jess, eikä kovin suurta roolia hänkään. Nämä kolme lasta olivat ehdottomasti kirjan karmeimpia hahmoja ja olisin ihan mielelläni lukenut heidän touhuistaan enemmän. Kenties oli hyvä, että lapsia säästeltiin, sillä sitä karmivammilta he sitten tuntuivat. Tiesi varmuudella, että nyt tapahtuu jotakin kammottavaa. Silti, pastori Len ja kumppanit veivät kirjasta kaiken mehukkuuden tylsillä jorinoillaan. Kukaan ei varmasti ylläty mistään, mitä nämä kaverukset saavat aikaan. Realistista heidän mukanaolonsa kyllä oli, etenkin kun keksittiin, että koneiden putoaminen ja lasten pelastuminen on ihan selvä merkki maailmanlopusta. Silloinhan nämä rahanahneet käävät vasta innostuivatkin. Ärsyttää vieläkin.

Kolmessa on joitakin todella vahvoja ja mielenkiintoisia kohtauksia ja olen täysin vakuuttunut siitä, että pastori Lenin ja joukkion toilailuja vähentämällä tästä olisi voinut saada ihan oikeasti todella hyvän, ehkä tosissaan pelottavankin kauhukertomuksen. Aineksia sellaiseen ehdottomasti ainakin oli. Kenties uskonnollisten hihhuleiden sekopäisyydet viihdyttävät jotakuta, mutta minä en ainakaan olisi millään jaksanut seurata satojen sivujen ajan pääasiallisesti juuri sitä.

Visuaalisesti Kolme on kuitenkin oikein hieno, siitä suuri kiitos! Kansisuunnittelukin tosin antoi olettaa, että kyse olisi ollut vähän erilaisesta kirjasta. Anna minun lukea enemmän -blogissa tästä tykättiin enemmän!

4. elokuuta 2014

Landline - Rainbow Rowell

Kansi: Debbie Powell / The Artworks
Orion Books
2014
ISBN: 978-1-4091-5491-4
310 s.
☆☆☆
Oma

Rainbow Rowell on ehdottomasti yksi tämän vuoden löydöistä minulle. Olen aikaisemmin lukenut häneltä hänen kirjoittamansa nuortenkirja Eleanor & Parkin sekä Fangirlin, mutta Landline on puhtaasti aikuisille tarkoitettua romantiikkaa ja kovin erilainen verrattuna kahteen aiempaan lukemaani kirjaan. Silti, olen edelleen ihan yhtä ihastunut Rowelliin, joten tämä arvio kannattaa lukea fanityttösuodattimen läpi.

Landline kertoo Georgie McCoolista (oikeasti), menestyneen Jeff'd Up tv-sarjan käsikirjoittajasta, joka on parhaan ystävänsä Sethin ja uraansa aloittelevan Scottyn kanssa luomassa omaa tv-sarjaa. Georgie on naimisissa Nealin kanssa ja heillä on kaksi lasta, Alice ja Noomi, mutta Georgien on todella hankalaa sovittaa yhteen työtä ja perhe-elämäänsä. Joulun alla Seth ilmoittaa Georgielle, että joku on kiinnostunut heidän uudesta sarjastaan, mutta homman lyöminen läpi vaatisi joulun halki työskentelyä. Georgie päättää jättää perhejoulun Omahassa väliin ja pysyä Kaliforniassa työstämässä sarjan ensimmäisiä jaksoja. Ei varmaan yllätä ketään, ettei Neal suoranaisesti ilahdu tästä, mutta Georgielle tulee täysin puun takaa, että tämä saattaa nyt olla se viimeinen korsi. Georgie ei ole koskaan ollut Nealista yhtä kauan erossa, ja kun Neal ei vastaa puhelimeensakaan, Georgie on hermoromahduksen partaalla. Haluttomana palaamaan tyhjään taloon, Georgie muuttaa hetkellisesti takaisin äitinsä luokse. Vanhasta huoneestaan hän löytää vanhanaikaisen keltaisen lankapuhelimen, jolla hän saa yhteyden Nealiin. Ei kuitenkaan siihen Nealiin, jota hän yrittää tavoittaa, vaan vuoden 1998 Nealiin, aikaan ennen häitä ja lapsia. Georgie on kenties saanut vielä viimeisen mahdollisuuden pelastaa avioliittonsa ennen sen lopullista tuhoutumista.

Rowell kirjoittaa ihmiset todella hyvin ja pidän hänen henkilöhahmoistaan. Georgie on rakentanut elämänsä täysin kahden kantavan voiman varaan; Nealin ja Sethin. Neal pyörittää koti-isänä arkea sillä välin kun Georgie koittaa luoda läpimurtoaan. Seth puolestaan on Georgien kirjoituskumppani, parantumaton flirtti ja mies, jota ilman Georgie ei saa edes kerrottua vitsejään loppuun. Ei silti pidä erehtyä luulemaan, että Landline mässäilisi kolmiodraamalla, sitä se ei nimittäin tee. Georgie ja Neal ovat luodut toisiaan varten, mutta se ei tarkoita suinkaan sitä, että elämä olisi silkkaa pelkkää auringonpaistetta. Kirja käsittelee heidän yhteiseloaan eri aikakausilta aina collegesta nykypäivään saakka ja huomasin toivovani alusta saakka, että heidän kävisi lopussa hyvin. Kovin usein rakkausromaaneja lukiessani minua ärsyttää joko toinen tai molemmat päähenkilöistä ja tahtoisin vain leikata ärsyttävät tyypit kuvioista, mutta Landline ei herättänyt mitään sellaisia tunteita. Jopa Seth on sympaattinen tyyppi, vaikka kova flirtti onkin.

Aikamatkustus on yksi sellainen juttu, josta en juuri scifissä pidä. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kun muutat tätä, kaikki muukin muuttuu, en jaksa seurata sellaisia juonikuvioita kovin hyvin. Minun pitäisi piirtää kaavioita havainnollistaakseni asiat itselleni jotenkin selkeämmin. Landlinessa Georgie juttelee paljon nuoremman Nealin kanssa, mutta tajuaa kohtalaisen pian, että kaikki mitä nyt tapahtuu, on Nealin elämässä jo tapahtunut, eikä hän siis voi muuttaa puheluillaan mitään. Nuoren Nealin kanssa puhuminen kuitenkin muistuttaa Georgieta elämän tärkeistä asioista. Koetan miettiä, mikä Landlinesta tekee elämää suuremman, mutta loppujen lopuksi se on kuitenkin vain hyväntuulen romaani, sydäntä lämmittävä kertomus erilleen ajautuneesta avioparista, jolle suodaan toinen mahdollisuus. Toki kirjaa parantaa Bridget Jones -tyylinen huumori ja eeppinen loppukohtaus, jota lukiessa on pakko nauraa kyynelten läpi.

1. elokuuta 2014

Horns - Joe Hill

(Sarvet, Tammi, 2011)
HarperCollins e-books
2010
ASIN: B0036F6WYO
416 s. (653 KB)
☆☆☆
Oma 

(8.7.2014)

Heinäkuun lukupiirikirjaksi valikoitui Joe Hillin Sarvet. Lukeminen on ollut lomasta huolimatta todella hidasta, sillä päätimme loman alkajaisiksi remontoida eteisen. Se olikin sitten suurempi homma kuin aluksi kuvittelimme ja ensimmäinen lomaviikko upposi tyystin siihen. Jäljellä on kuitenkin vielä viikko tehokasta lukuaikaa ja jonossa monta (luultavasti) hienoa kirjaa. Meillä on ollut piirissä tapana, että kukin päättää vuorollaan, mitä seuraavaksi luetaan. Näin jännitys pysyy yllä aina seuraavan kirjan julkistamiseen saakka ja uuteen kirjaan on helppo sukeltaa innolla. Aloitin joskus Hillin Sydämen muotoisen rasian, joka tosin jäi kesken, sillä vaikka luin sitä kesähelteillä parvekkeella auringonpaisteessa, se oli minulle liian pelottava. Ihan totta, sellaisia kirjoja ei usein tule vastaan. Joe Hill oli siis jättänyt jo jonkinlaisen muistijäljen joten lähdin lukemaan Sarvia tietyin ennakko-oletuksin. Ei olisi taaskaan pitänyt. Halusin Sarvet käsiini niin nopeasti kuin mahdollista, mutta sitä ei ollut lähikirjastoissa hyllyssä eikä tilaaminenkaan tullut kysymykseen, joten päädyin nappaamaan käteeni isännän Kindlen ihkaensimmäistä kertaa.

Sarvet kertoo Igistä, joka herää aamuna krapulaisena ja sarvipäisenä. Hän tapaa ensimmäisenä olohuoneesta tyttöystävänsä, joka tunnustaa harvinaisen suorasanaisesti halunsa tunkea naamansa donitsilaatikkoon ja syödä kuin sika, sekä samaan hengenvetoon pettäneensä Igiä edellisenä iltana tämän vanhan ystävän kanssa. Ig on yllättäen kummastuneempi sarvistaan kuin tyttöystävänsä oudoista jorinoista, joten hän suuntaa ensiapuun tarkastuttaakseen päänsä. Sama meininki jatkuu terveysasemallakin, ihmiset tuntuvat suorastaan pyytävän Igin lupaa tehdä pahuuksia, laukoen samalla julmia totuuksia Igistä. Ignatius Perrish on nimittäin ollut syytettynä entisen tyttöystävänsä Merrin Williamsin raa'asta raiskauksesta ja murhasta. Hänet on päästänyt pälkähästä ainoastaan todisteiden puuttuminen ja rikkaat vanhemmat, näin ainakin kylillä juorutaan. Ig ei siis ole todellakaan mikään suosittu hahmo kaupunkilaisten keskuudessa, sillä kaikki tuntuvat uskovan, että Ig todella murhasi tyttöystävänsä. Ei aikaakaan, kun Igille paljastuu todellinen syyllinen ja kaiken aikaa kasvavat voimat tekevät kostosta aina vain suloisemman.

Sarvet ei ole yhtä mukaansa tempaava kuin Sydämen muotoinen rasia. Se ei ole pelottava, eikä oikeastaan edes jännittävä. Kirja pyörittelee todella väsynyttä raamatullista tematiikkaa ja hyvän ja pahan asetelmia mietitään useampaankin otteeseen. Ajassa hypitään huolettomasti ees ja taas, välillä Merrin on elossa, välillä ei, välillä kerrotaan ihan jostain muusta ja sitten palataan taas asiaan.

Sarvien pelastukseksi koituukin musta huumori, jota viljellään laajalti ja joka ainakin minua onnistui naurattamaan useampaankin otteeseen. Merrin on hauska hahmo, joka ei oikeasti ole juurikaan läsnä kirjassa mutta joka on silti onnistuttu saamaan olennaiseksi ja pintaraapaisua syvemmäksi hahmoksi. Odotin koko kirjan ajan Merrinin omaa selitystä kaikelle tapahtuneelle. Täytyy myös tunnustaa, että Hill pyörittelee lukijaa muutenkin melkoisesti, paitsi aika- ja henkilömuutoksilla, myös huijaamalla. Kirjaa lukiessa täytyy muistaa, että kukin näkökulma on kertojahahmon oma, eikä siksi ihan täysin luotettava.

Mitä taas tulee ihkaensimmäiseen e-lukukokemukseeni, olen edelleen perinteisen kirjan kannattaja henkeen ja vereen. Kindle on näppärä laite, kevyt ja mukava kädessä. Meiltä löytyy Paperwhite, jossa on säädettävä taustavalistus. Se on suunnattu niin, ettei se paista suoraan silmiin (mikä silmiä siis yleensä tuppaa väsyttämään). Sain kerrankin lukea yötä myöten keskeytyksittä, hyvät ja huonot puolensa siinäkin. Kindlen alareunaan saa näkyviin erilaisia tietoja ja aluksi siinä näkyi aika, joka minulta luultavimmin menee kirjan lukemiseen. Huomasin todella pian kilpailevani itseni kanssa ja ahdistuvani, kun aikamäärä nousi joskus jopa puolella tunnilla. Isäntä sitten vaihtoi siihen niin, että siinä näkyi enää aika luvun loppuun. Se helpotti jonkin verran. Toisessa alakulmassa näkyy prosentteina edistyminen, mikä on sinällään ihan jees, mutta tykkään enemmän kirjasta fyysisenä esineenä kun voin sormin tunnustella, missä vaiheessa tarinaa olen menossa. Prosenttiluku sisältää myös kaikki liitteet ja kiitokset, jotka yleensä rajaan paksuista (esim. Tulen ja jään laulusta) kirjoista kirjanmerkillä pois. Ihastuin kuitenkin Kindleen sen verran, että voisin hommata sellaisen itsellenikin, pitkiä junamatkoja silmälläpitäen. ~.n