29. kesäkuuta 2015

The Girl on the Train - Paula Hawkins

(Nainen junassa, Otava, 2015)
Doubleday
2015
ISBN 978-0-857-52231-3
316 s.
☆☆
Oma

Työparini tykkää kuunnella äänikirjoja ja kertoo yhtenään siitä kuinka tässä ja tuossa äänikirjassa on hyvä tai huono lukija. Samaan aikaan olen kärsinyt järkyttävistä selkäjumeista, joihin työterveyshoitaja suositteli kävelyä parannuskeinoksi. En yleensä kuuntele äänikirjoja, koska olen kykenemätön vain istumaan paikallani tekemättä mitään (ei uskoisi, jos vaikka äidiltäni kysytään, mutta äidin mielestähän esimerkiksi pelaaminen on vähän ei-minkään tekemistä), joten tuppaan joko nukahtamaan tai sitten ryhdyn johonkin, joka vie huomion äänikirjasta. Kävelylenkkien ja äänikirjojen yhdistäminen vaikutti kuitenkin hyvältä idealta, joten päätin kokeilla sitä. Audiblella oli tutustumistarjouksena yksi ilmainen äänikirja, joten aikani tarjouksia selailtuani tartuin tähän. Paula Hawkinsin teosta on hypetetty ympäri kirjamediaa niin paljon, että aloin suhtautua koko kirjaan jo vähän skeptisesti, mutta päätin sitten että yrittäisin edes.

The Girl on the Train kertoo alkoholisoituneesta Rachelista, joka asuu toistaiseksi entisen opiskelukaverinsa luona ja käy päivittäin junalla Lontoossa töissä. Juna pysähtyy lähes joka aamu samaan kohtaan ja aikansa kuluksi Rachel katselee radan vierustalla olevia taloja, keksien niiden asukkaille uudet nimet ja elämät, täysin ulkonäön perusteella. Jessie ja Jason ovat kiiltokuvapari, joiden elämän Rachel kuvittelee täydelliseksi. Hänen oma entinen elämänsä sijaitsee vain muutaman talon päässä Jessien ja Jasonin talosta, jossa Rachelin ex-aviomies asuu uuden vaimonsa ja tyttärensä kanssa. Eräänä päivänä Rachel näkee lehtijutun, jossa ilmoitetaan Megan - tai Jessie, kuten Rachel hänet on nimennyt - kadonneeksi. Rachel on juuri edellispäivänä todistanut jotakin, joka saa hänet osallistumaan Meganin etsintöihin.

Kirjan juoni on turhan monimutkainen selitettäväksi, vaikka teos itsessään tuntui hyvin (kenties vähän liiankin) yksinkertaiselta alkuun. Ensimmäinen kolmannes kirjasta on Rachelin vaikeuksien ja elämän purkamista, alkoholiongelmaa, muistikatkoksia ja vieraiden ihmisten vakoilua junan ikkunasta. Suoraan sanottuna Rachel on äärimmäisen epäluotettava kertoja ja vielä aika tylsä sellainen. Mutta vain aluksi. Kun Megan sitten katoaa, Rachelinkin elämä muuttuu ainakin sekavammaksi ellei mielenkiintoisemmaksi. Hän kokee kansalaisvelvollisuudekseen auttaa syyttömäksi uskomaansa miestä, Meganin aviopuolisoa Scottia. 

Harmi vain, että Rachel on kuten kaikki alkoholistit kautta ihmiskunnan historian; omaa etuaan tavoitteleva valehtelija. Hänen ex-miehensä Tom ja tämän uusi vaimo Anna ovat ahdistuneita Rachelin jatkuvista yhteydenotoista ja tekevät kaikkensa saadakseen Rachelin uskomaan, ettei tällä ole mitään syytä roikkua Whitneyssä, kun taas Rachel tekee kaikkensa kokeakseen olevansa jollain tavoin tarpeellinen poliisille ja Scottille, joka on vaimonsa katoamisesta täysin hajalla.

Racheliin oli todella hankalaa samaistua millään tasolla kenties jo henkilökohtaisten kokemustenikin vuoksi. Minulla ei riitä sekuntiakaan kärsivällisyyttä alkoholisteille, ei oikeille eikä fiktiivisille. Rachelin edesottamukset olivat niin tuttuja, lupaukset itselle ja muille, joilla ei ole kuitenkaan mitään arvoa, selittelyt ja anteeksipyytelyt, joita ei tarkoiteta, ettei minun edes tehnyt mieli olla Rachelin puolella, siitä huolimatta että hän kuvitteli voivansa auttaa. Sinällään saavutus kirjailijalta. 

Kirjassa on Rachelin lisäksi myös kaksi muuta kertojaa, Megan ja Anna. En tiedä miltä kirja olisi luettuna vaikuttanut, mutta kuuntelin tämän tosiaan äänikirjana ja jokaisella naisella oli oma kertojanäänensä. Annan lukijan ääni ärsytti minua kaikkein eniten, Rachelin ääni taas oli ystävällinen, tasainen ja luotettava, aivan päinvastoin kuin henkilöhahmo jolle ääni kuului. Meganin ääni puolestaan sopi haihattelevaiselle taiteilijattarelle hyvin, joskin hänen hiukan pureskellusta englannistaan oli paikoin hankalaa saada selvää. Kertojien vaihtuminen toi kirjaan selkeyttä ja minusta oikein mukavan säväyksen! Omassa päässä kun lukee, niin kertojanääni on aina sama (ellei se sitten ole Stephen Fry ~.n), joten äänikirjan kuunteleminen oli oikein virkistävää vaihtelua! Hyvin jaksoi lenkkeillä ja pelata connect the dots -peliä. Huomasin muuten myös, että äänikirjasta kirjoittaminen on yllättävän haastavaa jostain ihmeen syystä!

22. kesäkuuta 2015

Viimeinen toivomus - Andrzej Sapkowski

Ostatnie życzenie
WSOY
Suom. Tapani Kärkkäinen
2010 (alkup. 1993)
ISBN 978-951-0-36569-4
333 s.
☆☆
Kirjasto

Luin tämän kirjan joskus vuosikausia sitten, silloin kun tämä oli vielä ihan uusi. Olin vastikään saanut pelatuksi ensimmäisen Witcher-pelin, joka ilmestyi ja on edelleen olemassa vain PC:lle, ja olin täysin tämän maailman lumoissa. Päätin lukea kirjan kuitenkin uudestaan nyt, kun pelisarjan kolmas (ja viimeinen?) osa on pelattu lähestulkoon läpi. Kenties tällä kertaa jaksan lukea koko sarjan, tai ainakin tähän mennessä ilmestyneet osat. Täytyy heti tähän alkuun sanoa, että pelien maailma ja musiikki vaikuttivat mielipiteeseeni tästä kirjasta hyvin vahvasti. CD Projekt Red, videopelit kehittänyt studio, on noudattanut hyvin yksityiskohtaisesti kirjojen kuvailemaa maisemaa ja hirviöitä, ja tunnistinkin monet tässäkin kirjassa mainituista otuksista peleistä. On mielenkiintoista, miten kaksi niinkin erilaista mediaa voi kietoutua toistensa ympärille niin vahvasti. Minulle ei ole olemassa kirjoja ilman pelejä, eikä pelejä ilman kirjoja. Jos rakastit kirjasarjaa ja tykkäät edes vähän videopeleistä, kannattaa kokeilla myös Witchereitä, suosittelen!

Viimeinen toivomus on sarjan ensimmäinen osa ja koostuu erinäisistä novelleista. Koko kirjan halki kulkee pidempi jatkuva kertomus otsikolla Järjen ääni, mutta sen lomassa tutkaillaan noituri Geraltin elämää ja tekoja. Geralt on hahmona hurmaavan suorasukainen ja asiantunteva. Hän on vahva päähenkilö, jonka varjosta on turvallista tutkailla hirviöiden täyttämää maailmaa. Kirjoissa on pelejä enemmän huumoria ja niin Geral kuin Valvattikin (joka peleissä kulkee nimellä Dandelion) ovat jossain määrin kuolevaisemman tuntuisia kirjoissa. Paperilla on kuitenkin mahdollista tutkailla hahmojen historiaa ja ajatuksia paremmin ja helpommin kuin peleissä. Viimeinen toivomus vie lukijan helposti syvälle Geraltin maailmaan ja teokseen onkin todella helppoa uppoutua. En yleensä pysty keskittymään lukemiseen kovin hyvin jos ympärillä hälistään, mutta Geraltin seurassa se onnistui vallan hyvin. Geralt lienee mielenkiintoisempi siis kuin ihmiset ympärilläni.

Sapkowskin luoma maailma on kiehtova ja sitä asuttavat hirviöt sitäkin kiehtovampia. Kirjassa sovelletaan hyvin vanhoja satuja kuten Lumikkia, Kaunotarta ja Hirviötä sekä muita hyvinkin tuttuja. Jostain syystä tämä kirja ei kuitenkaan tehnyt ihan niin suurta vaikutusta kuin aiemmalla kerralla. Kirjan loppupuolisko on melko tylsä, mikä johtunee siitä ettei Yennefer Vengebergistä ole missään vaiheessa lukeutunut tämän universumin lempihahmoihini. Hän ei herätä minussa mitään mielenkiintoa, kun taas sivulauseessa mainittu Triss Merigold puolestaan...

Syventävän tiedon toivossa aion kuitenkin jatkaa tämän sarjan lukemista! Kun ottaa huomioon, että kyseessä oli järjestyksessään vasta toinen Sapkowskin kirjoittamista kirjoista, voi suoda paljon anteeksi. Henkilökemioillehan ei sitä paitsi voi mitään, eikä sille, että minun tekisi mieli törkätä Yennefer jostakin korkeasta tornista alas kädet sidottuina ja suu kapuloituna.

19. kesäkuuta 2015

Muukalainen - Diana Gabaldon

Kansi: Eevaliina Rusanen
Outlander
Gummerus
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
2013 (alkup. 1991)
ISBN 978-951-20-9189-8
825 s.
☆☆
Oma

Muukalaista kehuttiin ja ylistettiin jokapuolella niin paljon, että minun oli pakko tarttua siihen. Olin jo aiemmin pyöritellyt käsissäni tätä (yllättäen) Gummeruksen superkaunista pokkaripainosta (yllättäen) Eevaliina Rusasen suunnittelemalla kannella. Tiedätte kuinka hankalaa minun on vastustaa kauniita kirjoja eikä tämä ollut nyt mikään poikkeus, varsinkin kun vielä lupailtiin, että tämä olisi oikein tosi hyvä! Minua arvelutti tarttua tähän yli 800-sivuiseen järkäleeseen jo ihan vaan siitä syystä, että töissä on meneillään kesätauko, koulu on kesälomalla ja aivoni ovat hukkuneet jonnekin eivätkä luultavasti aio palata ennen syksyä. Kesälomaan on enää pari vaivaista viikkoa ja työmotivaanioni on täysin nollassa, aivan kuten lukuintonikin. Koitan vain selviytyä lomalle ja sitten voin hengittää. <3

Muukalainen oli pettymys. En olisi kaivannut tähän väliin yhtään lukupettymystä, mutta tässä semmoinen nyt on. Gabaldonin teos on tankea ja kökkö, eikä skottimurteen suomennos ole mielestäni laisinkaan onnistunut. Vietin neljä ja puoli kuukautta Lontoossa työharjoittelussa eräällä skottilaisten omistamalla klubilla ja tapasin siellä lukuisia eripuolilta Skotlantia kotoisin olevia ihmisiä. Ylämaan englanti on jotain todella kaunista kuunneltavaa, joskin perin eri tavalla kuin tuo kouluissa opetettu Oxfordin englanti. Vei kaksi viikkoa ennen kuin ymmärsin vahvasti skottilaisittain murtanutta hovimestariamme, mutta sitten hänen (ja muidenkin) puheita olisi voinut kuunnella loputtomiin. Mitään yhteistä hänen vahvalla murteellaan ja suomennoksessa käytetyllä murteella ei kuitenkaan ole keskenään. Jamien puhetapa loi mielleyhtymän Karhuveljeni Kodan turkulaisiin hirviin, joten häntä oli harvinaisen hankalaa ottaa tosissaan. Hänen imelät puheenpartensakin tuntuivat lähinnä naurettavilta.

Minua ärsytti kirjassa myös se, että Claire on tyhmä (ei itsepäinen, kuten asia kirjassa ilmaistaan) nainen, joka hankkiutuu väkipakolla hankaluuksiin ja itkee sitten kun mikään ei onnistu ja prinssikin saapui vasta yhdennellätoista hetkellä pelastamaan niin että joku punatakki oli repinyt jo hameen korviin ja pudottanut omat housunsa nilkkoihin. Oli äärimmäisen epäuskottavaa, että Jamie tuntui olevan aina lähistöllä ja valmiina pelastamaan heitukkansa. Ärsyttävää oli, että pääpari joutui jatkuvasti erilleen ja aina toisen piti rynnätä pelastamaan toinen hinnalla millä hyvänsä. Kaikki pyöri seksin ympärillä oikeastaan ilman mitään erityisen hyvää syytä, mutta kunniakkaita miehiä 1700-luvulla vaikuttaisi olevan vain kourallinen, yhtenä näistä Jamie. Kirjassa oli useita kohtia (useimmiten ne liittyivät seksiin, joskus myös tappeluun) joissa jo riisutut vaatteet ilmestyivät mystisesti takaisin henkilöiden päälle tai jo nurkkaan liukuneet aseet liukuivat sinne uudestaan tai ilmaantuivatkin äkkiä takaisin omistajansa käteen. Tällainen huolimattomuus kaivelee ja tuntuu jotenkin todella amatöörimäiseltä. Kaikkein suurimpana kuoppana kirjassa oli kuitenkin se, että Claire niin helposti unohti sen alkuperäisen aviomiehensä. Frank sai jäädä eikä häntä turhan paljoa kirjassa surtu, kun Jamie oli niin herkullinen ja komea ja vahva ja kilttinsä alla alasti ja ah.

Kieltäydyn olemasta pahoillani siitä, etten tykännyt tästä. Liian usein tulee sanottua, etten nyt ole oikea lukija tälle kirjalle tai tämä nyt vaan osui väärään kohtaan elämässä. Ei. Muukalainen on huono. Se on huonosti kirjoitettu ja sen asia olisi hyvin voitu tiivistää puoleen siitä, mitä se nyt on. Kaunis kansi ei pelasta tätä teosta, ei sitten ollenkaan. Ehkäpä se tv-sarja on parempi, kun se on nostattanut tällaisen hypen, mutta nyt kyllä suoraan sanottuna vähän epäilyttää.

8. kesäkuuta 2015

How to Train Your Dragon - Cressida Cowell

(Näin koulutat lohikäärmeesi, Otava, 2004)
Hodder
2010 (alkup. 2003)
ISBN 978-0-340-99907-3
227 s.
☆☆
Oma

Nyt jo järjestyksessä kahdeksas lukupiirikirja on tässä! Tällä kertaa kirjan valitsi Shikibu, joka arpoi tämän ja Tuhannen loistavan auringon välillä tovin, ennen kuin sitten (peikon ystävällisellä myötävaikutuksella "mieluummin se kun toi toinen!") päätyi tähän. Olen katsonut näiden kirjojen pohjalta tehdyt elokuvat, sekä ykkösen että kakkosen, ja tykkäsin molemmista todella paljon. Hiccup on suloinen, mutta kenties maailman epäviikinkimäisin viikinki, kun taas Toothless on lohikäärmeksi melkoinen rääpäle, mutta poikkeuksellisen nätti. 

Näin siis elokuvissa, kirjojen todellisuus onkin sitten roimasti erilainen. Hiccup Horrendous Haddock the Third on edelleen päällikön epäkelpo poika, joka on huomattavasti nörtimpi kuin mitä viikinkiyhteisö mielellään sallisi. Hän on arka ja jää herkästi äänekkäämpien viikinkikokelaiden varjoon. Häntä paremmin johtajaksi sopisi esimerkiksi hänen serkkunsa, seikka, josta serkku jaksaa vähän väliä kyllä muistuttaa. Varsinaiset erot Dreamworksin hittileffoihin ilmenevät kuitenkin viikinkien suhteessa lohikäärmeisiin. Elokuvissahan lohikäärmeet ovat pelättyjä petoja, jotka terrorisoivat viikinkiheimoa, kunnes Hiccup kesyttää yhden ja todistaa viikingeille, etteivät lohikäärmeet ole ollenkaan hullumpia otuksia. Kirjassa lohikäärmeet elävät edelleen kyllä villeinä saarella, mutta viikinkipoikien on todistettava kykynsä sotureina kaappaamalla selkäreppuunsa lohikäärmeen poikanen, jonka he sitten kesyttävät.

Toki ohuista kirjoista koostuva, toistaiseksi yhdeksänosainen sarja vaatiikin jonkin verran mukauttamista taipuakseen elokuviksi (etenkin sellaisiksi hittileffoiksi kuin nuo kaksi ovat olleet), mutta lohikäärmeiden olemus on totaalisesti elokuviin muutettu. Toothless on toki leffoissakin melko itsekäs ja monella tapaa hyvin kissamainen, mutta kirjassa se on hädin tuskin pikkuista terrieriä suurempi. Kirjassa ei myöskään ollut ihan samantasoista toveruutta Hiccupin ja Toothlessin välillä, tai ainakaan sitä ei kuvattu tässä ensimmäisessä osassa niin, että siitä oikein olisi saanut kiinni. Juuri tuota toveruutta jäin kaipaamaan kaikkein eniten. Lohikäärmeet eivät muutoinkaan ole tässä kirjassa kovin suuria, lukuunottamatta merenpohjassa muutamaa vuosisataa viettänyttä merilohikäärmettä.

How to Train Your Dragon on kuitenkin hyvin ja mielenkiintoisesti rakennettu. Hiccup herättää sääliä ja saa lukijan toivomaan pojalle parasta, kun taas Toothless kehittyy hyvin itsekkäästä pikku lohikäärmeestä ehkä ihan pikkurippusen vähemmän itsekkääksi. Olisikin mielenkiintoista nähdä, kuinka parivaljakon suhde seuraavissa kirjoissa etenee, mutten ole mikään hillittömän suuri lastenkirjojen ystävä, joten nähtäväksi jää tartunko koskaan sarjan seuraavaan osaan.

5. kesäkuuta 2015

Tuulen vihat - Paula Havaste

Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus
2014
ISBN 978-951-20-9718-0
383 s.
☆☆
Oma

No nyt! Anneli Kannon Pyöveli sai minut pyörtämään kaikki pahat puheeni historiallisista romaaneista ja Havasteen Tuulen vihat vahvistaa kyllä sen, minkä Pyöveli jo lupasi. Suomen historia voi olla ja on mielenkiintoista, kun siitä kirjoitetaan kiinnostavalla ja herkullisellakin tavalla. Tuulen vihat on kenties Pyöveliä kevyempi luettava, ainakin tavallaan. Vertaan näitä kahta keskenään lähinnä nyt siksi, että molemmat ovat Gummeruksen kustantamia, molemmissa on upea, varsin suomalaisen näköinen kansi ja molemmat päätyivät kirjan ja ruusun päivänä ostoskoriini. Niin ja tässä ovat nyt kaksi ekaa historiallista romaania, jotka olen koskaan ikinä milloinkaan lukenut, tai näin ainakin uskoisin.

Tuulen vihat kertoo Kertestä, joka asuu isänsä tuvassa Suomen maaseudulla. Kirjassa itsessään sitä ei missään kohdin tarkalleen sanota, mutta Gummeruksen sivuilla lukee, että kirja sijoittuu 1100-luvun Suomeen, Köyliönjärven maisemiin. Jo kirjan takakannessa luvataan paljon kansanperinnettä, taikoja, enteitä, loitsuja sekä ennustuksia, ja niitä totta vie piisaa. Havaste kirjoittaa todella eläväistä tekstiä, mutta sellaiseen tyyliin, että se tuntuu uskottavalta. Vanhakantainen kieli ja kaskut luovat ilmapiirin, joka pysyy yllä alusta loppuun saakka. Kirjasarjassa seurataan Kerten ja hänen perheensä edesottamuksia, ja tässä ensimmäisessä osassa seurataan Kerten varttumista tytöstä naiseksi ja emännäksi.

En osaa ihan tarkalleen sanoa, mikä Tuulen vihoissa niin veti puoleensa, mutta yksi iso tekijä oli varmasti Paimiolan tupa. Tuvassa asuvat Kerten ja tämän isän Paimion lisäksi myös veli Sule, joka aika ajoin saa kohtauksia, joiden aikana ennustaa tulevaisuutta, sekä Uvanta, vanharouva, jonka Kerten äiti ja Paimion tuulen vihoihin joutunut rouva Rauni on ottanut taloonsa turvaan. Uvannan mukana on tullut myös Ahto, poika, joka ei oikeastaan ole renki, vaikka rengin virkaa toimittaakin. Eläväisten lisäksi tupaa asuttavat myös henget, jotka Kertte näkee ja joiden kanssa hän pystyy jollain tasolla myös kommunikoimaan. Sule on vakaasti sitä mieltä, etteivät naiset pysty näkemään henkiä, mutta Kerttepä pystyy. 

Kun tuulen vihat sitten tarttuvat Kerten isäänkin, hän tajuaa tarvitsevansa tuvalle isännän. Kertte lähtee isolle kylälle etsimään itselleen sulhoa ja törmää siellä jo entuudestaan tuttuun Larriin, jolla on ihastuttava (ja vähän ärsyttäväkin) r-vika. Larri on mukava mies, mutta vihastuksissaan tappavan voimakas.

Jäin todella innolla nyt odottamaan sarjan seuraavaa osaa. Tunsin itseni todella tyhmäksi tätä lukiessani, sillä tajusin Larrin jujun vasta kirjan puolivälin jälkeen (vaikka olisihan se pitänyt tajuta jo heti alkuunsa..), mutta se oli pientä verrattuna siihen iloon, jonka tämän kirjan lukeminen tuotti. Iso kiitos Havasteelle tästä lukunautinnosta ja seuraavaa osaa odotellessa!