8. heinäkuuta 2015

Huumeasema Zoo - Christiane F.

Kansi: Riikka Majanen
Christiane F. - Wir Kinder vom Bahnhof Zoo
Sammakko
Suom. Anneli Vilkko-Riihelä
2015 (alkup. 1979)
ISBN 978-952-483-279-3
343 s.
☆☆
Arvostelukappale

Järjestin osana opinnäytetyötäni kirjailijavierailun Pointin kirjastoon ja vieraaksi kutsuttiin hyvin teemaan sopivasti Terhi Rannela, joka puhui kirjoistaan ja vähän omaa työtään innottaneistakin teoksista. Yksi puheessa esiin noussut teos oli juurikin tämä, totaalisen brutaali kertomus Christiane F.:stä, jonka elämä alkaa hyvin mutta luisuu nopeasti alamäkeen. Terhi on mielestäni ihan guru mitä tulee nuortenkirjallisuuteen joten uskoin hänen sanaansa hänen suositellessaan tätä. Mietin pitkään, että lukisin tämän englanniksi, koska HelMet-kirjastoissa teosta oli suunnilleen neljä kappaletta, joista kaksi oli kadoksissa tai korvattu, sekä julmettu jono. Sitten kuitenkin kuulin, että kirjasta oli tulossa uusi suomennos Sammakko kustannukselta, joten jäin odottelemaan sitä. Painoksen ilmestyminen lykkääntyi pariinkin otteeseen, mutta onneksi lukupinoissa riittää lukemista. Eräänä päivänä kirja kuitenkin tuijotti minua uutuuskirjapinkasta juuri ennen kesälomalle jäämistäni, mutta siihen oli - arvatenkin - kilometrin mittainen jono. Eilen kuitenkin sain Sammakolta pyytämäni kappaleen käsiini ja ahmin sen siltä istumalta. Tästä on todella vaikea sanoa oikein mitään, mutta sanon nyt kuitenkin jotakin.

Kirjan ulkoasu on mielestäni onnistunut ja käännöksestäkin minulla on pelkkää hyvää sanottavaa. Kirjan kieli kuulostaa uskottavalta. Christianen kertomukseen on helpompaa eläytyä, kun voi kuvitella hänen kertovan sitä. Eheämpi kieli olisi saanut kirjan kuulostamaan jollain tapaa teennäiseltä, epäilen, eikä ollenkaan niin rankalta kuin mitä se nyt on.

Koen todella harvoin minkään kirjan raskaaksi tai henkisesti vaikeaksi lukea, mutta Huumeasema Zoo on ehdottomasti molempia. Christiane syntyy maalaisperheeseen, joka kuitenkin pian muuttaa Berliiniin etsimään uutta ja uhkeampaa tulevaisuutta. Vanhempien suunnitelmat kuitenkin kariutuvat ja perhe päätyy asumaan betonilähiöön pikkuruiseen kaksioon Gropiusstadtiin, jossa tuskin on pientäkään tilkkua vihreää. Vähätkin leikkipaikat ja viheralueet asfaltoidaan nopeasti umpeen eivätkä alueen aikuiset juuri piittaa lasten tarpeista, kunhan nämä pysyvät hiljaa ja pois tieltä. Christianen perhe on melko tyypillinen työläisperhe, jossa isä haaskaa äidin tienaamat rahat viinaan, naisiin ja autoonsa. Christianen isä on menettänyt suunnan elämältään ja purkaa turhautumistaan nyrkein perheeseensä. Christianen äiti on saanut vähän turhankin tiukan kotikasvatuksen ja antaa nyt tyttärilleen löysää liiankin kanssa. Christiane on vapaa tulemaan ja menemään melkeinpä niin kuin lystää, joten ei liene suuri ihme, että kaupungissa jossa kaikki on kiellettyä eikä mitään tekemistä missään ja kotonakin odottavat vain isän nyrkit, Christiane löytää ystävät ja nuorisoklubin, jossa saa poltella mielin määrin hashista ilman että siihen kukaan puuttuu. Ohjaajat vain varoittelevat nuoria olemaan tarttumatta koviin aineisiin.

Minusta Christianen kertomuksesta välittyy oikein hyvin se, että Christiane on vain tavallinen nuori joka hakee hyväksyntää ja kovan mimmin mainetta, pyrkii pönkittämään itsetuntoaan ja asemaansa niissä piireissä joissa pyörii. Hänellä ei ole kunnollista tukiverkkoa eikä oikeastaan minkäänlaista rakennetta elämässään, ei ketään laittamassa stoppia hänen touhuilleen. Hän ei voi luottaa vanhempiinsa ja hän pelkää kuollakseen isäänsä.

Mainetta Christianen piireissä nimittäin saa vetämällä kovempaa ja väkevämpia aineita kuin kukaan muu. On todella vatsaa kääntävää lukea 13-vuotiaasta tytöstä, joka vetää sekaisin kaikkea mitä käsiinsä saa vain saadakseen kavereidensa hyväksynnän. Vanhemmat sulkevat silmänsä ja keksivät selityksiä tyttärensä oudolle käytökselle, eivätkä halua laisinkaan nähdä totuutta. Ei mene kauaa kun Christiane siirtyy kannabiksesta erinäisten pillereiden kautta ensin LSD:hen ja sitten heroiiniin löydettyään oikeat piirit. Kautta koko kirjan Christiane ihailee suunnattomasti itseään vanhempia ja kokeneempia käyttäjiä. Ainoa oikea arvo on sillä, mitä aineita kukakin on vetänyt ja kuinka kauan, sekä sillä, kuinka hyvin pystyy omaa addiktiotaan "hallitsemaan". Todellista hallintaahan nuorilla ei ole, mutta kuviteltua sellaista kyllä. Jollain tasolla myös Christiane tajuaa tämän.


Kuten sanoin, teos on todella raa'alla tavalla inhorealistinen. Christiane ei säästele kertomuksessaan yksityiskohtia huumeidenkäytöstään tai sen seurauksista. En toki tiedä tai voi varmuudella mitenkään sanoa, mitkä osat hänen kertomuksestaan ovat totta ja mitkä eivät, mutta ilmeisesti kuitenkin haastattelua antaessaan Christiane oli ollut kuivilla vuoden verran. Alkuun tunsin kuvotusta, inhoa, sääliä ja ennen kaikkea vihaa sitä yhteiskuntaa kohtaan, jossa Christiane eli. Lopulta tunsin kuitenkin vain surua ja jopa jonkinlaista inhon sekaista huvitusta, sillä Berliinissä oli todella suuri ongelma, johon kukaan ei halunnut tarttua joko laiskuuttaan tai byrokraattisista syistä. Apua Christiane hakee muunmuassa skientologien ylläpitämästä Narkonon-keskuksesta, joka on kuitenkin täyttä soopaa. Kirjassa on mukana myös Christianen äidin, erinäisten lääkäreiden ja poliisien haastatteluja, jotka valaisevat Berliinin tilannetta myös muiden kuin skenen keskellä keikkuvan Christianen näkökulmasta. Christianen äidin epätoivo on jotakin todella kouriintuntuvaa.

Selvää kuitenkin on, että Christiane pyrki kertomuksellaan auttamaan kaikkia niitä nuoria, jotka yksi toisensa jälkeen vajosivat heroiinin ikeen alle. Berliinin viranomaisten keskuudessa vallitsi 70-80-lukujen taitteessa välinpitämättömyyden ilmapiiri, jonka Christiane sai tuta kantapään kautta koettaessaan löytää apua itselleen. Kyseessä ei ole valistuspaasaus, kuten eräs ystäväni vähän pelkäsi, vaan yhden tytön elämäkerta sellaisena kuin hänen elämänsä tuolloin oli. Huumeiden käyttö on aina ajankohtainen puheenaihe (nyt kenties enemmän kuin aikaisemmin), johon en tässä lähde sen suuremmin ottamaan kantaa, mutta olen silti todella tyytyväinen siihen, että tästä teoksesta saatiin vihdoin myös uusi painos suomeksi. 

Varoituksen sanasena kuitenkin sen verran, että kirja on todella rankkaa luettavaa jota en ihan herkimmille todellakaan suosittele.

6 kommenttia:

  1. Hei! Kivaa, että joku muukin on kiinnostunut Christiane F:n tarinasta. Itse myös Helmet-jonoon kyllästyneen marssin mahdollisimman pian noutamaan tämän Sammakon kustanteen. Vinkkinä, Helmetistä saa melko mutkattomasti lainaan kirjasta tehdyn leffan. Vai oletko jo nähnyt sen? Pysäyttävä on sekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, taisin katsoa leffan viime kesänä. Pysäyttävä on aika oikea sana, mutta tykkäsin tästä kirjasta enemmän. Leffa ei hirveästi taustoita Christianen tarinaa, mutta kuvaa (käsittääkseni) aika hyvin millaista heroiiniriippuvaisen ihmisen elämä on. Kovin inhimillinen se ei kuitenkaan ole, toisin kuin tämä kirja. Jotenkin Christianen oma ääni ja hänen äitinsä haastattelut tekivät kirjasta lähestyttävämmän ja ymmärrettävämmän. Leffa jättää jälkeensä lähinnä sellainen "minkä tähden kukaan lähtee tuollaiseen mukaan" -fiiliksen.

      Poista
    2. Olet varmasti oikeassa. Elokuva on aina vähän typistetty tulkinta kaikesta. Odotan kyllä innolla, että saan kirjan käsiini. Itse pääsin sisälle Christianen maailmaan matkallani Berliiniin. Olin tutustunut tarinaan etukäteen ja kävinkin sitten myös Gropiusstadtissa, Bahnhoff Zoo:lla sekä Kottbusser Torilla jne.

      Oletko tutustunut Christiane F:n tuoreisiin kuulumisiin? Itselläni on tämäkin kirja lukulistalla: http://kauppa.sammakko.com/minun%20toinen%20elamani

      Poista
    3. Uu, tuollainen Berliininmatka kuulostaa todella mielenkiintoiselta (joskin kenties jossain määrin myös vähän ahdistavalta). Paikkojahan on sittemmin käsittääkseni siivottu aika lailla? En tosin tiedä miten tuollaisesta Gropisstadtin kaltaisesta betonilähiöstä voi koskaan saada asuinkelpoista näin suomalaisin standardein kun viheralueita pitää olla talojen ympärillä ja katujen varsilla ja joka paikassa, mitä enemmän sitä parempi. :D

      Katselin myös tuota, mutta vähän jäin miettimään kiinnostaako se sittenkään niin kauheasti. Kenties vielä jossain vaiheessa luen senkin!

      Poista
  2. Luin kirjan joskus 80-luvun alkuvuosina, kun olin 15-16 vuotias, ja muistan, että se oli vaikuttava ja ahdistava. Luonnollisestikaan yksityiskohdat eivät ole enää mielessä, mutta se on joka tapauksessa kirja, jonka lukemista ei unohda vuosikymmenien jälkeenkään. En ole varma haluaisinko lukea kirjaa enää uudelleen, ehkä sen tärkein vaikutus tuli koettua silloin teini-iässä.

    VastaaPoista
  3. Minäkin Raijan tavoin luin kirjan teini-ikäisenä 80-luvulla ja se oli ravisteleva lukukokemus. Myöhemmin katsoin myös elokuvan. Olin (ja olen edelleen) hyvin herkkä ja koin melkein fyysisiä oireita lukiessani järkyttävistä vieroitusoireista... Mielestäni jokaisen nuoren/aikuisen, jota houkuttelee huumekokeilut, kannattaisi lukea tämä. Uskon, että tämä kirja oli suurin syy siihen, etten koskaan ole kokeillut edes kannabista.

    VastaaPoista

Jätä viesti, niin palaillaan! ~.n